Kotikirkosta löytyy aina paikka

Mari Hautamäki

Läpikotaisin kokkolalaiseksi itsensä tunteva Emilia Teerikangas pitää lähtösaarnansa Kokkolan kirkossa tulevana sunnuntaina. 
Viimeisen kolmen vuoden ajan Centria-ammattikorkeakoulussa lehtorina toiminut Teerikangas irtisanoutui Kokkolan suomalaisen seurakunnan seurakuntapastorin virasta kesäkuussa.

-Kun Centrialla tarjoutui mahdollisuus lehtorin työhön, halusin siihen tarttua ja viihdyn Centrialla erinomaisesti, hän kertoo. 
Kesäpappina Teerikangas on ollut mukana ripareilla, ja tehnyt myös joitain kirkollisia toimituksia.

- Juhlimme myös keskimmäisen lapsemme rippijuhlia kesällä. Muutoin kesä kului pääasiassa perheen kanssa mökkeillen, syyslukukautta etätyössä aloitteleva opettaja kertoo.

Hänelle itselleen luonteva paikka kotikirkon penkistä löytyy aina.
- Yhteys Kokkolan suomalaiseen seurakuntaan säilyy elämässäni – rooli vain on toinen, hän sanoo.
 
Teerikangas haki Kokkolan suomalaisen seurakunnan kappalaisen virkaa – kahdesti, mutta ei tullut valituksi. 
Hän teki kirkollisvalituksen Pohjois-Suomen hallinto-oikeuteen molemmista viranhakuprosesseista. Ensimmäistä valintaa koskevasta hallinto-oikeuden päätöksestä neuvosto teki muutosvaatimuksen korkeimpaan hallinto-oikeuteen, mutta asiassa ei ole vielä ratkaisua. 
Viranhausta valitusprosessiksi muuttuneen elämänvaiheen aikana Teerikangas sanoo käyneensä läpi niin monenlaisia tunteita, ettei vielä osaa kaikkea summata. 

- Mutta päällimmäisenä ajatuksena kaikesta on ollut ja on edelleen se, miten raskas prosessi todella on. Olen myös surullinen siitä, miten prosessi raastaa omaa perhettä, läheisiä ja lukuisia seurakuntalaisia. Se tuntuu myös monella tapaa edelleen lähes epätodelliselta. En olisi koskaan kuvitellut olevani tällaisessa tilanteessa, Teerikangas summaa. 
Samalla hän kertoo matkan varrella oppineensa paljon, ja toivoo, että joku merkitys kaikelle opitulle löytyy tulevaisuudessa. 

Koen, että papin tehtävässä tärkeää on välittää Jumalan rakkautta ja huolenpitoa kaikkiin tilanteisiin – niin iloissa kuin suruissa.

- Kaikissa asioissa kuitenkin yleensä on myös jotakin hyvää, ja tässä prosessissa itselleni on kirkastunut muun muassa se, kuinka arvokkaita ovat ne ihmiset, jotka ovat kulkeneet rinnalla. Hyvältä on tuntunut vahva tuki ja myötäeläminen, jota olen saanut seurakuntalaisilta – niin tutuilta kuin ihan tuntemattomiltakin. 
Teerikangas miettii myös syitä, miksi hän on valitusprosessiin lähtenyt. 

- Koen, että asia ei ole mennyt kaikilta osin oikein ja oikeudenmukaisesti, enkä voi sellaisessa tilanteessa antaa asian vaan olla, se on selvitettävä – vaikka se ei helppoa olekaan.

Pappeus on Emilia Teerikankaalle paljon enemmän kuin pappisviran hoitamista.

- Se on identiteetti. Virassa keskeiseksi nousee nöyrä asenne todella tärkeällä paikalla. Pappina saa olla mukana ihmisten monenlaisissa elämäntilanteissa, jotka voivat välillä olla myös todella raskaita.

- Mutta parasta ehkä kuitenkin on se, että papin virassa on itseään isommissa käsissä, mihinkään tilanteeseen ei tarvitse mennä yksin ja omin avuin vaan Jumala on mukana kaikessa. 
Vaikka hän ei tällä hetkellä toimikaan papin virassa, säilyy pappeus hänessä aina.

- On mahdotonta sanoa, palaanko joskus papin virkaan – koskaan ei tiedä mitä tulevaisuus tuo.

- Tällä hetkellä en osaa kuvitella, että lähtisin Kokkolasta. Täällä on niin vahvasti juuret, ystävät ja perhe. Taidan olla ihan läpikotaisin kokkolalainen, hän nauraa.

Pyhäpäivän aiheena on tulevana sunnuntaina kiitollisuus, ja se on haikeuden lisäksi tunne, jota Emilia Teerikangas sanoo tuntevansa jättäessään seurakuntatyön. 
- Se on mielestäni hyvä ydinsanoma niin lähtösaarnassa  kuin elämässä ylipäätään. 
- Lähteminen ei ole helppoa. Seurakunta työyhteisönä on ihan omanlaisensa maailma, ja siinä on paljon sellaista, mitä jään kaipaamaan. 

Mieleen jäävät myös kaikki seurakuntalaiset, joiden kanssa on kohdattu monenlaisissa tilanteissa. Seurakuntayhteyshän meillä säilyy.

- Työkavereita tottakai tulee ikävä – eikä vain lähimpiä kollegoita vaan koko yhteisöä hallinnosta hautausmaalle ja kaikkea siltä väliltä.
Mutta yhteistyö yhteisöpedagogikoulutuksen ja seurakunnan välillä jatkuu.

- Siitä olen erityisen iloinen.

Centria-ammattikorkeakoulussa yhteisöpedagogiksi valmistuvat opiskelijat saavat pätevyyden myös kirkon nuorisotyönohjaajan virkaan sekä seurakunnan lastenohjaajiksi. Nämä kirkolliset ja teologiset opit ovat Teerikankaan tonttia lehtorina.

- Koen, että seurakuntatyön tuntemus antaa sellaista käytännön tietoa ja osaamista, josta opiskelijatkin hyötyvät. 
Amk-opiskelijoilta tai yhteisöpedagogeiksi valmistuvilta ei edellytetä kirkon jäsenyyttä. Alaa voi opiskella, vaikka tähtäin olisikin muualla kuin kirkon työssä.

- Koen, että voin olla tukemassa ja auttamassa opiskelijoita heidän matkallaan kohti omaa kutsumustyötään, eli tavallaan toteutan myös omaa kutsumustani, vaikka lehtorin tehtävässä olen enemmän teologi kuin pappi. Korkeakoulumaailmassa kun asioita ja ilmiöitä tarkastellaan työelämän, tutkimuksen ja teorian näkökulmista.
Emilia Teerikankaan mukaan seurakunnan kasvatustyö on monen lapsen ja nuoren elämässä tärkeä tekijä päiväkerhosta aikuisuuteen. 

- Esimerkiksi onnistunut rippikoulukokemus voi kantaa pitkälle. On hienoa olla kouluttamassa ammattilaisia nuorten maailmaan tekemään töitä nuorten kanssa, hän sanoo.

Emilia Teerikankaan 
lähtösaarna Kokkolan 
kirkossa su 5.9. klo 10.