Sinun kuninkaasi tulee

Jännitteinen maailma

Jerusalem ei vielä tiennyt kuninkaan lähestymisestä. Jos olisi tiennyt, todennäköisesti juutalainen kansallismielinen uskonnollinen johto tai roomalainen miehitysvalta olisi reagoinut ja hajottanut hoosiannaa huutavan kulkueen.

Millaisesta maailmasta me tulemme, kun aloitamme uutta kirkkovuotta ja katselemme hiljaa lähestyvää Jeesusta?

Maailmassa on paljon hyvää. On rauhan aika ja sen luomat elämän edellytykset, ja se on paljon. Mutta siinä on myös jännitteitä. Jatkuvasti herää uusia haasteita, joihin sisältyy uusia vaatimuksia. Maapallon kestokyky näyttäisi vaativan elämäntavan muutosta lyhyessä ajassa. Tuntuu, että vastuu on suurempi kuin keinot.

Tosin yhdessä tekemisen avulla yhteisöt ovat ennenkin päässeet eteenpäin. Siitä muistuttaa myös oman kanssamme historia.

Mutta vaatimuksia tulee läheltäkin. Usein jo pelkästään työelämä kuluttaa voimat. Ja on niitäkin, jotka eivät nykyiseen työelämään edes kykene.

Jännitteisen maailman yksi kääntöpuoli on väsymys ja uupumus. Tämä koskettaa omia yhteisöjämme, ihmisiä, jotka elävät keskellämme ja lähellämme.

Jeesuksen tuleminen ja ilo

Ensimmäinen adventti näyttää, että kuningas tulee hiljaa luoksemme, vaikka keskelle jännitteistä maailmaa. Jos Jeesuksen saapuminen Jerusalemiin oli huomiota herättämätön, niin ”huomaamaton” on hänen tulemisensa myös nyt. Silti kuninkaan tulemista ei piilotella eikä hävetä. Rohkeasti, ja hieman symbolisella tavalla kehotetaan:
”Iloitse, tytär Siion!
Iloitse, tytär Jerusalem!”

Ja miksi ”iloitse”: ”Katso, sinun kuninkaasi tulee!”

Ikään kuin hoksauttaen sanotaan, että iloitse, koska sinun kuninkaasi tulee sinun luoksesi.

Tuo ”ilo” – samoin kuin rauha ja lepo – on ihmiselle tärkeä. Oikeastaan sisin oirehtii ilman sitä. Sananlaskukin tuntee inhimillisen kokemuksen:
”Iloinen sydän pitää ihmisen terveenä, synkkä mieli kuihduttaa ruumiin.”

Jakautumiset

Mutta paljoa ei tarvitse päätään pyöräyttää, kun jännitteet ovat jälleen edessä, ja sisimmän iloa ja rauhaa koetellaan.

Vaikka tutkijat sanovat, että maailma on nykyisin turvallisempi paikka elää kuin ennen, tilastollisesti sodat ja väkivaltakuolemat ovat vähentyneet, ehkä näin, silti nousee uusia ja repiviäkin ilmiöitä. Näyttää, että ”jakautumiset” ovat meidän aikaamme. Ne ovat melkeinpä hyväksyttyjä.

Ne, jotka ymmärtävät kehityskulkuja, tulkitsevat, että yhteisten asioiden hoitamisessa – siis politiikan maailmassa – jakolinjat eivät enää kulje vasemmiston ja oikeiston välillä. Nyt jakolinja löytyy arvomaailmojen välillä. Käsitteet arvokonservatismi ja arvoliberalismi tuntuvat vakiintuneilta. Tärkeäksi yhteisten asioitten hoitamisessa nousee se, että oikeana pidetty arvo on voimassa ja myös vallassa, jopa toisen ihmisen kustannuksella, jos tämä ei vastaa odotuksia.

Näitä jakolinjoja tuntuu olevan eri puolilla maailmaa. Ne erottavat ja repivät ihmisiä erilleen toisistaan. Kuiluja syvennetään ja muureja kasvatetaan. Samoja ilmiöitä näkyy Suomessakin; oma näkökulma nousee yli muiden.

Ja näyttää, että kirkonkaan elämä ei ole vapaa tästä kehityksestä. Aivan kuin normaalitilana puhutaan konservatiiveista ja liberaaleista. Monelle kehitys on ollut vaikeaa. Kovat asenteet särkevät ihmissuhteita ja eristävät ihmisiä toisistaan.

Näiden myötä yhteisöjäkin koetellaan. Kovuudella on taipumus herättää lisää kovuutta. Yhteisöissä jäsenet tahtomattaan joutuvat myllerrykseen. Jos en tunnista, mitä itsessäni tapahtuu, helposti lähden mukaan itsessäni heräävään kovuuteen, ja se tekee sokeaksi lähimmäiselle. Ja yhteinen elämä sen kuin mutkistuu. Kovuudessa ei ole ihmisellä hyvä olla.

Mutta onneksi hyvyys ei kuitenkaan jätä ihmistä rauhaan. Sitä sisin kaipaa ja tarvitsee.

Jokainen kohtaa ja kantaa nämä jännitteet tietysti omalla laillaan, ja kulkee niiden lävitse omalla tavallaan. Jonkun kokemus voi olla, että käytyään nuo ahdistavat matkat läpi, jotain olennaista on hioutunut esiin. Ensimmäinen adventti sanoittaa vaivojen alla olennaisen löytymistä ja siihen liittyvää ”iloa” myös näin:

”… koettelemuksissa teidän uskonne todetaan aidoksi… ja te riemuitsette sanoin kuvaamattoman, kirkastuneen ilon vallassa…”

Vahvoja ja kauniita ilmaisuja, jollekin myös koettua elämää.

Kirkon tehtävä

Jännitteiden keskellä kirkkokin saa usein reipasta arvostelua. Kirkon pitäisi topakammin edustaa jotain tiettyä –ismiä tai arvomaailmaa, ja kun ei edusta, niin erotaan. Toisille taas kinastelu näyttäytyy turhanpäiväiseltä, ja sen myötä kirkkokin tarpeettomalta.

Mutta ovatko nämä kinastelut sama kuin kirkko? Ovatko ihmisten erimielisyydet kirkossa sama kuin itse kirkko, se Kristuksen kirkko, joka tunnistetaan sanasta ja sakramentista?

Kun kirkkoa moititaan löysäksi, niin siihen voikin kätkeytyä oma viisautensa. Näyttää nimittäin siltä, että silloin kirkko onkin ehkä keskittynyt omaan tehtäväänsä.

Kirkko on näet olemassa, jotta Kristuksen evankeliumi olisi keskellämme elämän jännitteisyydestä huolimatta, ja jotta revityt ja kovuuden väsyttämät kuulisivat Kristuksen tulemisen.

Nuo –ismit ja arvomaailmat ovat usein sellaisia, joita me voimme ikään kuin ottaa haltuumme ja joista voidaan keskustella ja väitellä. Mutta se on jotain muuta kuin kirkon varsinainen asia. ”Evankeliumia” me emme saa haltuumme, koska perimmältään se ei ole meidän juttumme. Siinä toimii ja vaikuttaa Toinen.

Raamatun tehtävä

Evankeliumi näyttää siis paitsi sen mitä kirkko on, se näyttää myös sen, mitä Raamattu on.

Uskonnollisia kiistoja kuunnellessa ei yhtään ihmettele, jos joku ahdistuu Raamatun kanssa, tai joutuu ristiriitoihin lähimmäistensä kanssa Raamatun vuoksi. Silloin joutuu kysymään, että miten Raamattua käytetään.

Luther tarttui tällaisiin asioihin säpäkästi – kiitos hänelle. Hän sanoi mm. tähän tapaan, että:

”… onneton on se tapa, kun evankeliumeja ja kirjeitä pidetään sellaisina lakikirjoina, joista on opittava, mitä meidän on tekeminen… silloin Raamattu ei hyödytä meitä ollenkaan…”

Vaikka Raamattu on laaja ja monipuolinen kirjasto, silti on vain yksi evankeliumi. Vaikka näkökulmia on runsaasti, on vain yksi Kristuksen evankeliumi, johon kaikki tähtää.

Ja sellaisena Raamattu on, ei sääntökirja, vaan lupausten kirja. Se on Jumalan lupausten kirja.

Adventin lupaus

Adventtina ”lupaus” kuuluu, että ”sinun kuninkaasi tulee”, ja että ”hän tulee sinun luoksesi hiljaa ja lempeänä”.

Voi olla, että tuo lupauksen ”vaatimattomuus” ei välttämättä heti sytytä. Ihmismieli kovin mielellään näkisi ja kokisi jotain voimallisempaa, myös Jumalan suhteen.

Mutta jännitteiden väsyttämä voi aavistaa siinä jotain olennaista. Hiljaa lähelle tuleva Jeesus ei ole kova. Hän ei asetu vaatimaan. Ja juuri myötätunnollaan evankeliumi vetää puoleensa.

Tämä on iso asia myös sillä tavalla, että se kertoo myös elämän perusluonteesta. Elämän perusluonne, Jumalan läsnäolo, on myötätuntoa meitä kohtaan. Ei ole sellaista sääntöä, että kelvatakseen täytyisi osata ensin ajatella tietyllä tavalla, tai osata oikein kääntyä Jumalan puoleen, tai osata oikein tehdä parannus. Vaatimukset nousevat helposti kovuuden maaperästä ja ne syövät ilon ja rauhan.

Adventin viesti on, että on Toinen, joka tulee. On Toinen, joka osaa, ja joka tekee ihmisen puolesta. Tämä ”myötätuntoinen” tulee hiljaa ihmisen luokse. Siitä sydän voi ilahtua.

Samalla sisimmän kuormat, surullisuus ja tyhjyys, eristyneisyys ja kovuus saavat väistyä. Sydän on vapaa, ainakin hetken.

Ilo ei korostu ainoastaan näin adventin alussa, vaan myös siellä, mitä kohden nyt kuljemme. Siellä yön pimeässä, jossa Herran kirkkaus valaisee, enkeli lausuu:

”Minä ilmoitan teille suuren ilon, ilon koko kansalle. Teille on syntynyt Vapahtaja!”

Kutsu myötätuntoon

Kristus jatkaa myötätuntoista työtään jännitteisessä maailmassa, ja siinä hän käyttää myös meitä. Hän kutsuu tekemään toisillemme sen, mitä Hän tekee meille. Siinä on Kristuksen seuraamisen ja kristillisen etiikan idea.

Ehkä hieman kärjistäen – eikä kuitenkaan yhtään kärjistäen – voisi sanoa, että vaikka sinulta puuttuisi kaikki arvomaailmat, mutta sinulla olisi rakkaus Jumalaan yli kaiken ja rakkaus lähimmäiseen niin kuin itseesi, silloin sinulta ei puutu mitään.

Kristuksen myötätunto antaa suunnan, kun toimimme yhteisöissä ja kun yhdessä etsimme tietä tämän maailman jännitteiden keskellä.

Kuva kirkkoherra Jouni Sirviöstä.
Kirkkoherra Jouni Sirviön saarna Kokkolan kirkon televisioidussa messussa 1.adventtisunnuntaina, 1.12.2019.

 Viikon raamatunkohta

1. adventtisunnuntain liturginen kuva, Jeesus ratsastaa aasilla.

1. adventtisunnuntai
Mark. 11:1-10

Kun he lähestyivät Jerusalemia ja tulivat Betfageen ja Betaniaan Öljymäen rinteelle, Jeesus lähetti edeltä kaksi opetuslastaan ja sanoi heille: ”Menkää tuolla näkyvään kylään. Heti kun te tulette sinne, te näette kiinni sidotun aasinvarsan, jonka selässä ei kukaan vielä ole istunut. Ottakaa se siitä ja tuokaa tänne. Jos joku kysyy, miksi te niin teette, vastatkaa, että Herra tarvitsee sitä mutta lähettää sen pian takaisin.”
Opetuslapset lähtivät ja löysivät varsan, joka oli sidottu kujalle oven eteen. He ottivat sen. Paikalla olevat ihmiset kysyivät: ”Mitä te oikein teette? Miksi te viette varsan?” He vastasivat niin kuin Jeesus oli käskenyt, ja heidän annettiin mennä. He toivat varsan Jeesukselle ja heittivät vaatteitaan sen selkään, ja Jeesus nousi ratsaille. Monet levittivät vaatteitaan tielle, toiset taas lehviä, joita he katkoivat tienvarresta. Ja ne, jotka kulkivat hänen edellään ja perässään, huusivat:
- Hoosianna!
Siunattu olkoon hän, joka tulee Herran nimessä!
Siunattu isämme Daavidin valtakunta, joka nyt tulee!
Hoosianna korkeuksissa!