Uusi Suomenkielinen Wirsi-Kirja julkaistiin 1701 ja sittemmin sitä varsin hyvistä syistä alettiin kutsua Vanhaksi Virsikirjaksi, koska sitä käytettiin kirkoissamme pisimpään, melkein kaksisataa vuotta. Ja herätysliikkeissä vielä kauemmin.
Emme kuitenkaan veisaa Kaarlelan kirkossa yhdessä näitä virsiä, vaan vuoden 1938 virsikirjan virsiä. Painopisteenä ovat ne virsisävelmät, joita ei nykyisestä virsikirjastamme enää löydy. Veisaamme käsiohjelmista.

Urkusäestyksellistä yhteisveisuuta vuorottaa Vanhan Virsikirjan virsien veisuun kuunteleminen.
Soololaulajana toimii Hilta-Iitana tunnettu veisaaja.
- Vanhoissa virsissä voi tavoittaa vuosisatojen aikana täällä kulkeneiden ihmisten elämän taistelun, toivon ja ilon. Ihminen ei ole syvimmältään muuttunut, Hilta-Iita pohtii.
- Parhaimmillaan veisuu on riisuttu kaikesta esittämisestä, se on ihmisen puhetta suurelle Jumalalle.
Sen kautta on mahdollisuus todella hiljentyä ylisukupolviseen uskon ilmaisuun ja ihmiselämän raadollisuuteen.
Veisuussa sanojen rytmi kuljettaa melodiaa, jota jokainen veisaaja koristelee oman makunsa ja taitonsa mukaan.

Kansanperinteen arkisto Tampereella on yksi paikka, josta löytää veisaajilta tallennettua materiaalia.
Hilta-Iita kuuli vanhaa veisuuta ensimmäisen kerran Vanhan Virsikirjan juhlavuonna 2001 radiosta, ja se sai hakeutumaan
Ala-Könni-opiston kautta musiikin ammattiopintoihin. Hilta-Iitan YouTubessa julkaistuissa monologeissakin on saattanut joskus kuulla veisuuta. Kaarlelan kirkon vanhoissa holveissa veisuu on juurillaan.

Tuomo Viherjuuri

Weisataan wanhoja wirsiä
to 13.11. klo 18 Kaarlelan kirkossa