Rakentajasta - rakentujaksi

Rakentajasta - rakentujaksi

Rukoilen Jumalalta johdatusta tämän kirjoitelmani puolesta, jotta se kirkastaisi Hänen ja Poikansa Jeesuksen Kristuksen nimeä ja olisi Herramme kunniaksi.

En voi välttyä ajatukselta kuitenkaan kirjoitustani aloittaessani, että jälleen olen nostamassa omaa häntääni, mutta ymmärrän samaan hengenvetoon, että sielunvihollinen asettelee omia esteitään uskontunnustukselleni.

Kun kuitenkin kaikki se, mitä perheessäni ja minulle on tapahtunut viimeisen vuoden aikana, on ollut Jumalan armotyötä, niin sysään syrjään sielunvihollisen tarjoaman ajatuksen ja käyn työhön kirjoitukseni ensimmäinen lause mielessäni.

Rukoilen, että kaikki ystäväni ja "kylän miehet", jotka sattuvat tämän kirjan ääreen johdattuisivat pysähtymään ja punnitsemaan omakohtaisesti iäisyysasetelmaansa.

Uskon, että jokainen meistä, ennen uskon saamista, olemme sielumme sopukassa pohtineet juuri käsillä olleen hetken merkitystä, mikä on tämä hetki, mitä varten minä olen tässä olemassa, mitä varten tuo esine, tuo tapahtuma juuri tässä hetkessä ja hetki seuraa toistansa häipyen ikuisuuteen, tavoittamattomiin. Mitä varten, minne, miksi nämä hetket, mitä varten, minne, miksi MINÄ?

Ihminen selittelyjen mestari pystyy jotenkuten luoviutumaan ajattelukyvyllään tuosta vyyhdestä tai ellei pysty, ohittaa sen —onhan käsillä saatavilla niin paljon muuta tämän näkyvän. maailman tuotetta. Elintasokilpailu, harrastukset, viihdykkeet, nehän ne vasta toimivat tässä hetkessä käsin kosketeltavina ja nautittavina. Mutta entä sitten, kun viikatemies käy ja kaikki rysähtää, tullaan sille viimeiselle puomille, jossa jätetään tämä näkyväinen eikä mitään saadakaan mukaan — ja mitä sen takana? Ei kai voi olla tämän ajallisen elämän ainoana tarkoituksena: herätä, työskennellä, kilpailla elintasosta, syödä, juoda, harrastaa, väsyä, nukkua ja taas sama ympyrä uudelleen!

Kyllä tällaiseen ympyrään pitäisi mahtua toki jotain muutakin, ja mahtuukin — sellaista mikä liittyy Jumalan yhteyteen. Minun ymmärrykseni ja kokemukseni mukaan meidän Jumalamme on uupumaton kutsuja. Hän tahtoo, että jokainen meistä kuulisi Hänen kutsunsa ja alkaisi elää Hänen yhteydessään sellaista elämää, jossa vallitsee ainoa oikea rauha, ilo ja todellinen ystävyys, uskon ystävyys ihmisten kesken.

On nimittäin niin, että Jumala loi meidät alkujansa elämään Hänen yhteydessään — meidät on tarkoitettu siihen. Meillä jokaisella on olemassa sielu, se alue, joka kokonaan on pyhitetty ja yksinomaan Jumalalle, Hänen yhteyteensä. Ihminen on kuitenkin Aadamissaan tuon yhteyden rikkonut, mutta sielu on edelleen olemassa ja sen me maailmassa koemme useimmiten tyhjyytenä ja rauhattomuutena. Näinhän on aina, kun meillä pitäisi olla jotain ja kuitenkaan ei ole. Tätä tyhjyyttä me sitten täytämme tämän maailman asioilla ja painamme Jumalan alueen itsessämme yhä ahtaammalle — se vain ei koskaan meistä häviä, laskimmepa sen päälle vaikka kaikki maailman rikkaudet, runsaudet, menestyksen huumat ja huumeet, mitä hyvänsä. Se ei liioin häviä 'vaikka tuhoamista yritettäisiin kuinka systemaattisin keinoin tahansa — se on olemassa yhtä varmasti kuin me tässä.

Ja yksinkertaisesti niin käy, että ellemme Jumalan kutsua ole kuulleet tai kyllä kuulleet, mutta onnettomat sen torjuneet, niin me joudumme kadotukseen, jossa tuo Jumalan alue, sielumme, tulee tajunnassamme päällimmäiseksi ja alkaa rajattomassa tuskassaan huutaa ikuisesti takaisin Jumalan luo, jonne se alkujansa on luotukin.

Tätä kadotusta Pyhä Kirja kuvaa helvetiksi, paikaksi, jossa on oleva itku ja hammasten kiristys, jossa ikuinen tuskan tuli meitä polttaa ja jäytää. Voi vain kuvitella, että se henkinen tuska, mitä me maailmassa usein hetken verran kannamme, on vain osanen verrattuna siihen ikuiseen koko tajuntamme täyttävään tuskaan, mikä on Jumalan kutsua kuulemattoman osa! Siksi kristitty tuntee suurta hätää lähimmäisensä puolesta ja on Raamatun mukaan velvollinen viemään Sanaa eteenpäin —siinä hädässä tämäkin kirjoitelma.

Jumala kutsuu meitä monin eri tavoin selittämättömän suunnitelmansa mukaan. Olen lukenut ja kuullut monista eri kutsutavoista, mutta nyt aion kertoa oman tarinani uskon tien löytymisestä. Tandon heti painottaa sitä, että omakohtaisessa kertomuksessani Jeesuksen kuvan ja nimen kirkastuminen oli keskeinen tapahtuma ja edellä olen käsitellyt asioita sellaisesta vaiheesta, jolloin myönsin Jumalan olemassaolon, mutta elin elämääni kuitenkin ilman Häntä ja oikeastaan tietämättä mitään Jeesuksesta muuta kuin historiallisena henkilönä.

Kun kelaan asioita nyt taaksepäin, huomaan että Jumala oli jo pitkään minua kutsunut. Aluksi kylläkin hellävaraisesti, mutta maailmallisuuden istuessa tiukasti en sitä lainkaan humannut. Maallisen elämän runsaudet ja viihdykkeet, viikonloppujuhlimiset ja monet harrastukset olivat yli Jumalan kut-sun monin verroin.

Olin oman itseni herra, rakentelin sitä ja rakentelin tätä ja kaikesta näytti, että hallitsin tilanteen. Vaan eipä mennytkään pitkään, kun Jumalan kutsutavat kovenivat. Kiitos nyt, että niin kävi. Tuli vähemmän miellyttäviä vastoinkäymisiä, lähi-sukulaisten poismenoja ja monenmoista muuta, mutta en vaan toennut pysähtymään ja kutsua kuulemaan. Niinpä Jumala kolautti — salli turmeluksen tulla täydeltä laidaltaan. Töppäsin avioliitossani ja mylläkkä sisälläni oli valmis. Yritin pitää asian itsessäni. Samalla synnintunto pakoitti epäitsekkäisiin harrastuksiin, ajamaan korkeita aatteita ja tekemään sosiaaliselta kannalta katsottuna n.s. hyviä asioita, jotta rauha ja oma minä löytyisivät käsi kädessä.

Kävihän sekin jonkin aikaa, kunnes Jumala jälleen johdatteli asioita eteenpäin. Kerroin töppäyksestäni vaimolleni ja liittoamme koeteltiin kovin kourin — rauha oli mennyttä koko perheeltä, lapsia myöten! Vaimoni lähti hakemaan rauhaa kymmenistä kirjoista, jotka pääosin liikkuivat teosofian ja okkultismin ympärillä, tarkoituksenaan löytää se näkymättömästä maailmasta ja ymmärtää sitä kautta ihmiselämän ongelmia.

Itse jäin siinä vaiheessa ikäänkuin lievään paitsioon, jossa yritin sieltä täältä onkia vaimoni kautta tiedon palasia tuosta näkymättömästä maailmasta. Ihmettelin ihmisenä olemisen ongelmaa — kirjoittelin runojakin:

Mitä me olemme?
Ei, ei muuta kuin kasvottomia tässä kasvottomassa maailmassa.
Toinen toistamme mustaamassa
ja luulemme
että aika on pysähtynyt kohdallamme!
Mistä me tiedämme
mikä on oikea hetki — tuomita!
Eihän siihen ole oikeuttakaan
— vain ylpeä tahtomme
pahasti ristissä minuutemme kanssa!

Milloin saamme kasvomme pestä,
katsoa toinen toistamme puhtain asein!
Katso!
Me emme huomaa, että ei aika ole pysähtynyt
— me olemme pysähtyneet!
Elämme elämäämme nytkin vain sen mukaan
miten sen polullamme olemme taaksemme jättäneet!
Kunpa edes joskus huomaisimme TOIVON
— polullamme edessäpäin!
Ja sen ympärillä vieläkin suuremman — USKON!
Oi kasvottomat!

Yön hiljaiset hetkeni
liikuttelevat minua.
Ne kuljettavat minua kohti
yksinäisyyden kaukaisia rantoja
— viipyvät hetken
ja säälivät — itseäni.
Enhän ole tahtonut pahaa
ja kuitenkin olen pahaa tehnyt!
Ihmisenä olemisen noidankehä
on loppumaton! Sääli!

Kaikki vain kohdistui itseeni ja ihmiseen, jatkuvaan ympyrän kiertämiseen ihmiselon ongelmavyyhdessä.

Vaimolleni rauha löytyi kirjojen kautta, mutta kummallinen rauha — joka toisen päivän rauha, joka toisen päivän ei! Itse aloin elää täysin tämän rytmin mukaan: rauha oli silloin, kun vaimollani oli rauha ja päinvastoin. Kuinka se oli kuluttavaa! Riitakohtaukset joka toinen päivä olivat joskus hirvittäviäkin. Opettelin väistämään niitä lähtemällä lenkille heti, kun riidanaiheet alkoivat olla näkyvillä. Juoksin ja juoksin, koetin väsyttää pahaa sisuani, etten jaksaisi enää riidellä ja raivostua, mutta mihinkäpä se sisu lähti — kunto vain nousi! Se oli jopa parempi kuin entisinä aktiiviaikoina!

Näin jatkettiin aivan henkisen nääntymisen partaalle, kunnes Jumala katsoi ajan kypsyneen seuraavaan askeleeseen. Hän rupesi kouluttamaan vaimoani kolmen opettajatoverinsa kautta, jotka Jumalan armon jo pitkälti olivat kokeneet. Tämä vaihe ja erikoisesti yhden opettajan elämänkulku näistä kolmesta pysäyttivät minutkin asioita miettimään ja toteamaan kuinka syvältä Jumala ihmispoloisen voi nostaa!

Siinä koulussa vaimoni osalta mentiin Joulun -75 alle, niin että väärät opit murenivat pala palalta, kunnes vaimolleni kirkastui yht'äkkiä se, että armostahan kaikki on kiinni! Voi sitä kirkastumisen riemua hänen tullessa kotiin Ykspihlajan kirkosta eräänä joulukuisena iltana!

Hän alkoi elää uudelleen — hän oli tahtonut ja saanut armosta otteen sellaisesta narusta, jonka veto ei loppunut!

Minä poika olla pollottelin ja ajattelin, että no niin, nythän on asiat kuin olla pitääkin — perheeseen oli tullut pitempi rauha ja otin ikäänkuin oman osani vaimoni asioiden kirkastumisesta.

Koko ajan kuitenkin tiesin, ettei omalla kohdallani ollut tapahtunut mitään ratkaisevaa muuta kuin, että olin katunut tekojani. Uskoin Jumalan olemassaoloon, olin tehnyt mielestäni joukon hyviä töitä — kai se nyt minäkin olin uskovainen! Mutta jos minulta olisi kysytty, olinko Jumalan lapsi Jeesuksessa Kristuksessa, en olisi tiennyt mistä on kysymys!

Tajusin ongelman ja rupesin rakentamaan itsestäni sellaista, että varmasti pystyisin vastaamaan kysymykseen myöntävästi. Tein katumusta ja kääntymystä, kävin kirkossa ja ihmettelin, kun mitään ei tapahtunut, vaikka omasta mielestäni olin mitä melkoinen Jumalalle hyväksyttäväksi! Virhe oli vain siinä, että pakotin sydäntäni Jumalan puoleen!

Ja niin Jumala katsoi rakennusliike J. Peltoniemen jo opettaneen omistajallensa, että ei oman itsensä, ei vain vaimon eikä kenenkään ihmisen kautta ole Jumalan luokse pääseminen! Hän johdatteli tielleni seurakuntatiloissa kokoontuvan raamattupiirin, jossa Raamattua yhdessä tutkisteltiin. Kun kuunteli piirin jäsenten keskustelua Sanan tuntemisesta, Jeesuksen löytämisestä ja pelastusvarmuudesta, ajattelin etten ikinä pysty kiipeämään barrikaadiaidan sille puolelle,missä nuo muut ovat ja puhuvat aivan eri kieltäkin — en ymmärtänyt oikeastaan mitään — enhän ollut elämässäni kunnolla Raamattua tullut aukaisseeksi — hyvä että vihkitilaisuudesta säilynyt oli! Kun sanottiin, että otetaanpa esille Raamatun kohta esim. Joh. 1, tunsin kuinka olisin halunnut vaipua maan alle, enhän siitä kirjasta tiennyt edes suuntaa mistä päin aukaista. Mutta aukenipa se sieltä, ei säälivän, vaan todella auttavan hymyn myötä.

Havahduin asetelmaan, jossa Jeesuksesta en juuri tiennyt tosiaan muuta kuin että Hän oli historiassa ollut. Kerkesin jo lupaamaan itselleni, etten uudelleen lähde pakanuuttani piiriin osoittamaan ja että tuo piiri ei minulle kuulu. Mutta niin vain kävi, että Pyhä Kirja löytyi minunkin kädestäni tarkoituksella ryhtyä tutustumaan meidän Vapahtajaamme.

"Kukaan ei tule Isän tykö muutoin kuin minun kauttani". Ymmärsin nämä Jeesuksen sanat ja tiesin, että näin on, mutta omakohtaisesti se ei merkinnyt mitään. Olin ymmällä — rukoilin että Jeesus minulle kirkastettaisiin. Minut johdateltiin toiseenkin piiriin, Miltonin piiriin, jossa edelleen yritettiin asioita selvittää, mutta Jeesus pysyi yhäti outona.

Olin kompastunut erääseen asiaan, jota olin pyöritellyt mielessäni jo jonkin aikaa, uskaltamatta sitä esille tuoda. Olin aina kuullut puhuttavan Jeesuksen ristinkuolemasta ja Hänen sovituksestaan siinä. Tuo tapahtuma ei ollut mielestäni mitään —plihan siellä risteillänsä kärsimässä kaksi muutakin ihmistä —yhtälailla kärsimässä. Ja minä poika, niin ajattelin, olen niin kova naama, että jos pakko olisi, niin hyppäisin vaikka tuleen omien poikieni puolesta! Mitä se tuollainen ylistetty Jeesuksen kärsiminen oli?

Kun viimein kysymyksen sain eräässä aamiaispöydässä ulos kakistetuksi, kysyi vaimoni oikopäätä: "Tekisitkö sinä tuleen hyppäämisesi vihollistesi puolesta kuten Jeesus teki ristinsä kanssa?" Säpsähdin ja vastasin, että taitaisipa jäädä tekemättä!

Seuraavana iltana sain esitetyksi kysymyksen eräälle hyvälle ystävälleni ja hän vastasi: "On totta, että liiaksi puututaan ristinkuolemaan omana tapahtumanaan eikä ajatella sitä mikä koko asian takana, perustana on."

Jäin miettimään asiaa Jeesuksen syntymästä lähtien, rukoilin ja puolestani rukoiltiin ja niin annettiin minulle Jeesuksen kuvan merkityksen kirkastua ja vapauttavalla riemulla sen tällaisena tajusin:

Jeesus syntyi tähän maailmaan ihmisenä, eli elämäänsä kuin ihminen, koki kaikki kiusaukset ja ongelmat kuin ihminen. Hän olisi voinut käyttää kaikkien kiusausten välttämiseksi Jumalallista voimaansa, luovia kaikkien karikkojen ohi sillä voimalla, jonka Jumala Hänelle oli antanut. Mutta Hän tiesi kaikessa täyttävänsä sitä tehtävää mikä Hänelle oli määrätty, siksi tämä elämä myös oli elettävä ja koettava kuin ihminen. Jeesuksella oli niin vaikeita kiusauksia ihmisenä voitettavanaan, että kun Hän rukouksessa Getsemanessa kääntyi Jumalan puoleen, niin Hän hikoili verta! Tämä ihmisenä eläminen ja oleminen huipentui ristille, josta sieltäkin Jeesus olisi voinut tulla alas Jumalallisella voimallaan, mutta senkin Hän kärsi kuin ihminen: "Jumalani miksi minut hylkäsit!"

Jeesus oli mennyt koko elämänsä läpi lankeamatta ainoaankaan kiusaukseen ja tällä meille muille ihmisille mandottomalta tuntuvalla elämällään — mehän lankeamme joka päivä ja montakin kertaa — Jeesus teki meitä ympäröivään saatanan luomaan kiusausten verkkoon reiän, josta mekin pääsemme läpi Herramme perässä, jos vain tandomme — valinta on meidän! Ja silloin kun Jeesus voitti kuoleman vallan nousemalla ristinsä jälkeen kuolleista ja astumalla ylös taivaisiin, silloin Hän teki lopullisesti tien valmiiksi Taivaallisen Isän luo.

Loppujen lopuksi kyllä meille on suotu yksinkertainen tie pelastukseen. Kysymys ei ole muusta kuin valinnan tekemisestä: tandommeko mennä maailman teitä vai tandommeko seurata Jeesuksen jälkiä, V almiiksiraivattua tietä! Ja mikä Jeesuksen jäljissä riemullisinta, me saamme tehdä sen a r m o s s a juuri sellaisina kuin me olemme — ei yhtään pahempina tai parempina syntisinä kuin mitä me Herramme kutsuhetkellä olemme! Langenneina ja edelleen lankeavina!

Jos tahdomme mennä maailman teitä, niin niillä teillä saa tehdä ja stressaantua, rakentaa niin paljon kuin vain kestävyys myöten antaa — annetaanhan siitä sitä enemmän kunniaa ja mainetta. Olemme ihailtuja rakentajia — ihmisten silmissä, kadotuksen tiellä!

Jos tahdomme kulkea Jeesuksen jälkiä, niin ei tarvitse muuta kuin puhtaalla sydämellä tahtoa sitä — Jumala armossaan pitää huolen kaikesta lopusta. Olemme nöyriä rakentajia — Herramme silmissä, pelastustiellä!

Tänään kysytään ja sanotaan: "No joo tuo on jotakin ohimenevää muotiasiaa, kylläpähän palajavat takaisin tänne "linjalle". Minä puolestani kysyn, miksi palaisin? Enkö pitäisi kiinni siitä, mikä yksinomaan perheeni kohdalla on asioita niin paljolti siunannut, varsinkin kun poikieni kanssa tänään keskustellaan tähän tapaan: "Kyllähän te olette huomanneet, että meillä on kotona asiat paljon muuttuneet? Kyllä! Mistäs luulette sen johtuvan? Jumalasta! Ja isä, mää oon iltarukouksessa kiittänyt siitä!" Ja ennenkaikkea enkö pitäisi kiinni siitä, että Vapahtajamme on luvannut viedä meidät sinne, minne me maallisen elämämme jälkeen alkujansa kuuluisimmekin eli Jumalan, Isän kotiin!

Monet ihmettelevät: "Eikö lie liian andasta ruveta elämään uskovan lailla, kun niin paljosta pitää luopua? Vastaan omalta kohdaltani. Minun ei ole pitänyt luopua mistään, vaan minä olen ilolla saanut jättää kaiken sellaisen, mikä on uskoni kanssa ristiriidassa.

Monet sanovat: "Mahtaa se nyt olla yksinkertaista uskovan elämän kun ei ole maallisia ongelmia. "Totean siihen. Eivät ihmisenä olemisen ongelmat sellaisenaan ole miksikään muuttuneet, eivät ne ole mihinkään hävinneet, nyt on vain perusta, jolle jalkansa laskea — Jeesus Kristus! Ongelmat tuon perustan kirkastuessa ottaa eri tavalla vastaan kuin ennen.

Useat ajattelevat: "Taitaa olla laihaa uskovien kokoontuminen, kun ei ole kuin yksi aihe, josta keskustella!" Sanon kokemuksesta, että noin ajattelin minäkin ennen. Tänään en vaihtaisi tuota uskovien kokoontumista, uskovien yhteyttä mihinkään. Keskustelu ei koskaan ole ollut antoisampaa, virkistävämpää ja monipuolisempaa kuin mitä se nyt on! Jumalan Sanassa on kaikki se mikä on totuudellista ja siunauksellista elikä ne ainekset, jotka kaikista muista keskustelunaiheista maailmassa uupuvat ja ilman niitä aineksia uskova ihminen ei tule toimeen! Kyllä tulee hätä kiertelyitten, kaarteluitten, juorujen, valheitten ja roskajuttujen puolesta ihmisten selän takana!

Monet ystävät sanovat: "No tuo oli ainoa mandollisuutesi — se oli sinulle hyvä! Kiittäen alleviivaan tuon, se oli tosiaan ainoa mandollisuus ja niin ikuisesti hyvä! Mutta samalla kysyn ystäviltäni, mikä on sinun mandollisuutesi? Ei auta mihinkään, kun aika koittaa, vaikka asiasi ovat aina olleet kunnossa maailmassa, tai et ole kiireiltäsi ehtinyt pysähtymään ja vastaamaan, tai olet luullut "hyvien tekojesi" riittävän, tai vähäosaisena olet ollut katkera Jumalalle, tai että olet uskonut, mutta uskonut väärään!

Siksi ei voi muuta kuin rukoilla, niinkuin monien meidänkin puolesta on tehty, että Jumala vaikka vaivan kautta sinua kutsuu ja opettaa. Ja kun vaivasi on suuri, silloin Jumala Pojassaan on lähimpänä — Hän ei odota muuta kuin sinun v a s t a k u t s u a s i ja silloin voit ojentautua Hänen talutettavakseen ja kiittää vaivastasi!

Lopuksi lainaan isäni lentävää lausetta: "Emme ole mitään itsessämme emmekä mitään itsestämme, mutta yhteistyöllä yhteisessä pyrkimyksessä tulee varsin paljon tehdyksi" ja käännän sen sopimaan yhtä hyvin kristitylle kuin myös sinulle, joka et ole pysähtynyt Herramme kutsua kuulemaan ja sanon: en ole mitään itsessäni enkä mitään itsestäni, mutta meidän Herramme kanssa tulee varsin paljon tehdyksi! Valmistamme pelastustani!

Jukka Peltoniemi

 
Jukka Peltoniemi
konttoripäällikkö