Lapsenuskosta aikuisen uskoon

Lapsenuskosta aikuisen uskoon

Minun tarinani on äkkiä kerrottu, niin luulisin. Minähän olen pappi ja poikkean tästä joukosta muutenkin: Minä en ole kokenut viimeksi kuluneena vuotena Kokkolassa herätystä ja uuden elämän löytämistä omalla kohdallani. Sen sijaan olen seurannut silmät pyöreinä sivusta. Olen nähnyt Jumalan toimivan.

Ajattelinkin osoittaa tämän kirjoitukseni sinulle, jolla on ollut uskonasioissa turvalliset lähtökohdat. Sinut on kastettu pienenä Jeesuksen käskyn mukaan. Sillä tavalla sinusta on tehty Jumalan lapsi (Matt 28:18-20). Sitten sinua on opetettu. Olet oppinut iltarukouksen, käynyt pyhäkoulua ja koulun uskontotunneilta ja aamurukouksista on jäänyt aina jotakin mieleesi. Kun olet tullut siihen ikään, olet käynyt rippikoulun. Näinhän meillä mennään.

Mutta mitä sitten? Mitä sen jälkeen tapahtui? Missä sinä nyt olet? Jossain näillä main, tässä rippikouluiän molemmin puolin tulevat ratkaisun hetket. Tähän asti sinua viedään, tähän asti mennään ikään kuin yhtenä massana. Mutta tässä lapsuuden ja aikuisuuden välimailla tulee uskonasian eräs "totuuden hetki". Siinä meitä jo seulotaan.

Minulle kävi näin: Minulla oli ja on uskovainen koti, jossa sain kristillisen kasvatuksen. Isä luki Laestadiuksen postillaa sunnuntaisin ja koko veljessarja istui ja kuunteli. Kun huojentuneina lopulta pääsimme sanan alta pihamaalle, kaverit kyselivät ikikurisuutta äänessään: "Taasko teillä luettiin Raamattua?" Seuroissakin käytiin, lähinnä välttämättömyyden pakosta. Rippikoulu tuli ja meni suuremmin koskettamatta.

Sitten kuusitoista, seitsentoista vuotiaana, en niin tarkkaan enää muista, sattui tapaus, jonka näin jälkeen päin hahmotan erääksi uskonelämäni ratkaisuhetkeksi. Kaarlelan kirkossa oli n.k. isot seurat ja niissä ehtoolliskirkko. Teille, jotka ette tällaisissa tilanteissa ole olleet, täytynee vähän selittää. Ehtoollisen vieton alkaessa on noissa seuroissa käytännössä alkukirkosta periytynyt tapa julistaa toinen toisilleen synninpäästö. Noissa tilanteissa tuo käytäntö kuitenkin laajenee niin, että sukulaiset ja ystävät käyvät pyytämässä toinen toisiltaan anteeksi, vaikka he istuisivat aivan eri puolella kirkkoa. Silloin täysi kirkko elää. Jotkut puhkeavat liikutuksiin: "Herra Jeesus ole kiitetty".

Kyyneleisiä silmiä, naurua, iloa, Herran kansan juhlaa.

Tietysti ratkaisu muodostui kohdaltani monista pienistä osa-ratkaisuista toveripiirin valinnassa, vapaa-ajanviettotavoissa, elämän arkisissa ratkaisuissa ja arnmatinvalinnassa, mutta tämä hetki keskellä tätä juhlivaa, itkevää joukkoa muodostui ratkaisun hetkeksi Jumalani edessä. Minä tunsin, että nyt Jumala minua kutsuu, nyt Jumala kysyy ja ratkaisu on minun.

Ja veli oli siinä — ja sisar. Syntejä tunnustettiin ja julistettiin anteeksi Jeesuksen nimessä ja veressä. Käsi kaulalla, silmät kyynelissä. Ja mikä ilo. Sydän vapautui, sisin avartui, syyllisyyden sijaan tuli ilo, uskalsi uskoa ja käydä ehtoollispöytään. Älä epäile. Anteeksiantamuksen voi kokea, suru vaihtuu iloksi, elämä saa uuden sisällön, tämä on niin monta kertaa eletty läpi ja koettu.

Se oli minun uskon ratkaisuni. Näin jälkeen päin voin sen näin nähdä. Mutta ei minun Jumalan lapseuteni silloin alkanut. Lapsuuden usko vain vaihtui aikuisen uskoksi. Aikuisen usko kun tarvitsee toisenlaiset eväät kuin lapsen, vaikka lapsen kaltaisina Jumalan edessä säilyttäisiin kin (Mark 10:13-16).

Ja nyt näen senkin, ettei tuo yksi ratkaisu suinkaan riittänyt koko lopun elämän ajaksi. Uskon ratkaisuja, näitä pienempiä ja suurempia, riittää joka päivälle. Mutta perussuunta syntyy määrättyinä elämän ratkaisuhetkinä, silloin kun Jumala erityisesti kutsuu. Se oli minun etsikkoaikaani.

Miten sinun on käynyt?

Matti Hänninen

 
Matti Hänninen
kirkkoherra