Taivasten valtakunnan matkantekoa

Jeesuksen lähettiläitä

Muutama vuosi sitten Keuruulla istuttiin seuroissa. Ensi keväänä 90 vuotta täyttävä ja Keuruulla eläkevuosiaan viettävä rovasti Heikki Karttunen muisteli vuosikymmenten varrelta vierailujaan Virossa. Seuroissa nousi esiin juuri tälle pyhälle annettu evankeliumikirjan otsikko: ”Jeesuksen lähettiläät”. Ymmärsin, että rovastin yhteydet virolaisiin olivat syntyneet sota-aikana, kun virolaiset ”suomipojat” taistelivat suomalaisten rinnalla. ”Suomipoikien” joukossa oli mukana viime keväänä tästä ajasta poissiirtynyt Viron kirkon pitkäaikainen palvelija Paul Saar, joka epäluotettavaksi määriteltynä henkilönä oli kokenut myös Siperiaan karkotuksen.

Karttunen kertoi, millaisia ”Jeesuksen lähettiläitä” hän tapasi neuvostovallan aikaisessa Virossa. Heitä oli kahdenlaisia. Oli ensinnäkin pappi, joka kantoi sisimmässään suurta murhetta yhteiskunnan kielteisistä asenteista uskonharjoitusta kohtaan. Julkinen ja avoin kokoontuminen evankeliumin kuulemiseen oli kielletty. Uskonnollisia kokouksia kun ei sallittu. Hän suri, ettei voinut ikään kuin ”teillä ja toreilla” avoimesti julistaa Kristuksen evankeliumia. Kaikki oli kovin rajoitettua ja kiellettyä. Elämän ahtaus puristi ja ahdisti.

Paul Saarissa hänen suomalainen ystävänsä Heikki Karttunen näki toisenlaisen Jeesuksen lähettilään. Sodan ja Siperian kokenut, elämän ahtauden nähnyt Paul Saar näet iloitsi siitä, kuinka usein hän saattoi ottaa evankeliumin esiin, puhua taivasten valtakunnasta, Jumalan armosta, kertoa pahan vallan voittaneesta Kristuksesta. Noita tilaisuuksia Paul Saar löysi ihmisten kokoontumisista ja kodeista, perhejuhlista ja syntymäpäiviltä. Vaikkei uskonnollisia tilaisuuksia saanut järjestää, muita tilaisuuksia riitti yllin kyllin. Evankeliumi löysi tiensä ”teille ja toreille”.

Taivasten valtakunta

Jeesus vie meidät katselemaan taivasten valtakuntaa ja sen matkantekoa. Se on kuin kuningas, joka valmisti pojalleen häät. Mutta häävieraat eivät halunneetkaan tulla.

Luonteeltaan ”taivasten valtakunta” on aivan jotain muuta kuin mikään tämän maailman valtakunta tai ihmisten järjestelemä asia. Se on täällä, se yltää ”teille ja toreille”, mutta luonteeltaan muualta tulleena sen taipumus on aina muuttua ihmismielelle vieraaksi ja käsittämättömäksi. Silti se on täynnä hyvyyttä ja rakkautta, se on täynnä viisautta ja voimaa, siinä on iloa ja rauhaa, se on armoa ja anteeksiantoa. Eikö se ole juuri kaikkea sitä, mitä elämä tarvitsee ollakseen arvokasta ja elämisen arvoista?

Onnellinen – autuas – se sydän, joka vaikka väsyneenä omiin vaatimuksiinsa antaa periksi ja on sitä myötä valmis taivasten valtakunnan kutsulle. Silloin köyhässä, tyhjässä sydämessä on tilaa tälle uudelle hyvyydelle ja rakkaudelle, viisaudelle ja voimalle, ilolle ja rauhalle.

Taivasten valtakunta on aina hengellinen valtakunta, joka riippumatta ulkoisista olosuhteista, muodoista ja paineista, löytää tiensä ihmisen sydämeen. Kristuksen evankeliumi löytää kyllä tiensä sinne, missä sitä tarvitaan.

Mutta jos sydän odottaa iloa ja jaksamista oman mielensä mukaisista ja itselleen sopivista ulkoisista muodoista, silloin kuninkaan kutsu unohtuu. Ihmismieli on omiaan työntämään vaatimuksia ja odotuksia, ja yhtä usein niistä seuraa pettymyksiä. ”Hääpuku”, ”Jumalan hyvyys” jää siinä helposti vieraaksi.

Taivasten valtakunta on luonteeltaan iankaikkinen. Se kestää tämän maailman paineet, nekin joihin takertuessaan ihminen itse ei kestä. Kaupungit, valtakunnat voivat sortua, mutta taivasten valtakunta jatkaa kulkuaan. Kuoleman läheisyydessä se hellästi ohjaa katseemme kohti suurta hääjuhlaa taivaassa. Siitä esimakuna meillä on alttarin sakramentti.

Elämä on Jumalan varassa

Jeesuksen vertaus on raju kuva siitä, kuinka se kaupunki, se yhteisö, joka hylkää taivasten valtakunnan, menettää kestämisen edellytykset. Sinänsä hyvistä, elämää palvelevista asioista, kaupankäynnistä ja peltotöistä, tulikin hyvän elämän ehtoja ja hyvän lähteitä. Kuninkaan kutsua ei enää tarvittukaan; Jumalalla ei ollut sijaa olla ihmiselle Jumala. Kuninkaan palvelijoihin, kutsujiin suhtauduttiin jopa kriittisesti.

Historiallisesti Jeesuksen kritiikki osuu tietysti oman kansansa asenteisiin ja tekoihin, joissa moni profeetta hylättiin ja joissa Jeesus itsekin surmattiin. Seurauksena oli, että kuningas vihastui, lähetti sotajoukkonsa, surmasi murhamiehet ja poltti heidän kaupunkinsa. ”Kutsu” jatkoi matkaansa ja suuntautui ”teille ja toreille”.

Muutettavat muuttaen voisi todeta, että elämän jatkuvuus, yhteisöjen kestävyys, yhteiskunnan tulevaisuus on edelleen kiinni myös siitä, että elämän oma lainalaisuus otetaan vakavasti. Siihen kuuluu ensinnäkin tietoisuus siitä, että ihminen itse ei ole elämän korkein ohje, ei normi eikä auktoriteetti. Elämä ei ole järjestettävissä ihan miten vain. Meidän yläpuolellamme on aina jotain, josta olemme syvästi riippuvaisia. Kristillinen usko puhuu ihmistä rakastavasta Jumalasta. Ensimmäinen käskykin muistuttaa, että ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa olla muita jumalia.” Yhtäältä se varoittaa vieraista jumalista, itse keksityistä hyvän lähteistä. Toisaalta se lohduttaa sitä sydäntä, joka ei enää jaksakaan takertua pettäviin asioihin: ”Minä olen Herra, sinun Jumalasi. Sinulla ei saa – eikä tarvitse – olla muita jumalia.”

Toiseksi meissä on ihmisyyteen kuuluvana luomisen lahjana tietoisuus, että elämä voi toteutua hyvin vain keskinäisessä kunnioituksessa, myötämielisyydessä toista kohtaan, perimmältään ystävyydessä ja rakkaudessa. Sellaisessa elämänmuodossa, jossa yhteisö huolehtii sen kaikista jäsenistään, myös yhteisön kannalta heikoista, jopa oudoista ja näennäisesti vähempiarvoisista. Sellaisessa yhteisössä on viisautta ja rakkautta. Se näkee syvälle ihmisyyteen.

Sotilaspoikatoiminnan yhteisöllisyys

Olen ymmärtänyt, että ”sotilaspoikatoiminta” oli eräällä lailla yhteisöllistä rakentamista. Sota-aikana se kokosi yhteen niitä nuoria, jotka jo ymmärsivät kansakunnan kriisin, mutta eivät ikänsä puolesta päässeet sotapalvelukseen. Suomen kansaa yhdistänyt ”talvisodan henki” läpäisi myös sotilaspoikatoiminnan ja kokosi nuoria poikia yhteen kaikista silloisista yhteiskuntaryhmistä. Heidän rinnallaan toimi tyttöjen pikkulotat. Palvelustyötä tehtiin kaikilla alueilla, maatöistä ja marjanpoiminnasta aina ilmavalvontaan.

Yhteisöllisyyden aavistelua

Yhteisöllisyyden puolesta on puhuttu paljon niin yhteiskunnassa kuin kirkossakin. Se kuuluu myös taivasten valtakunnan vaikutuksiin ja hedelmiin. Syvimmältään myös kirkko on yhteyden ja ykseyden merkki maailmassa. Osallisuus yhteiseen alttarin sakramenttiin on osallisuutta tähän yhteyteen, jonka keskellä on itse Kristus.

Mutta tähän maailmaan kuuluvat myös jännitteet, ahtaudet ja ulkoiset paineet. Joku – tai paremminkin jokin meissä, jokin minussa – näkee elämässä vain puutteita ja rajoitteita, ahtautta ja paineita, ja kaipaisi oikeita muotoja ja oikeaa toimintatapaa, jotta voisi olla tyytyväinen ja onnellinen.

Toinen taas, luopuneena omista vaatimuksistaan, aavistelee taivasten valtakunnan iloa ja rauhaa, voimaa ja viisautta ulkoisista puutteista ja paineista huolimatta. Hän aavistelee ja näkee yhteyden merkkejä eri puolilla ja ymmärtää niiden arvon.

Tuo näkemisen ja aavistelun lahja, luottamuksen lahja on meille annettua ”hääpukua”. Se on Kristuksen armoa ja vanhurskautta, sitä emme voi itse tuottaa, mutta sydän voi levätä tuossa annetussa. Kristuksen evankeliumi löytää kyllä tiensä tyhjään ja sitä ikävöivään sydämeen.