Kokkolan kirkko 50 vuotta

Adventin rukous ja vastaus

Jo viiden vuosikymmenen ajan tämä kirkko on seissyt kokkolalaisten rinnalla. Se on osa Kokkolan kaupunkikuvaa, melkeinpä samalla tavalla kuin Hoosianna-hymni on osa uuden kirkkovuoden alkua.

Matka uuteen kirkkovuoteen, adventtiin ja joulun odotukseen, kulkee hoosiannan kautta: "Hoosianna; Herra auta, Herra pelasta." Se on seurakunnan yhteistä rukousta. Ja samalla se on yksityisen ihmisen henkilökohtainen rukous: "Herra auta, Herra pelasta."

Adventin hymni näyttää myös, että "siunattu on isämme Daavidin valtakunta, joka nyt tulee". Sen viesti on, että ihminen ei ole yksin huutonsa kanssa: siunattu on se valtakunta, armon valtakunta, joka tulee luoksemme nöyränä, usein hiljaa ja huomaamattomana kuin aasinvarsalla ratsastaen.

Kokkolan kirkon kaksi vertauskuvaa

Olivatko arkkitehti Aarne Nuortila ja taiteilija Urpo Vainio "näkijöitä" vai muuten vain kaukaa viisaita syvältä ihmistä ja Jumalan ihmisrakkautta tuntevia?

Kahdella vertauskuvalla he näet tallensivat elämän perusasiat tähän kirkkoon. Kirkon nimeä - "De profundis", "Syvyydestä" - selittää ja kuvaa tuo seurakunnan yläpuolella oleva kattorakenne: elämän aallot lyövät ylitsemme. Psalmi 130 antaa sanat syvyydessä elävälle: "Syvyydestä minä huudan sinua, Herra. Herra, kuule minun ääneni. Tarkatkoot sinun korvasi rukoustani."

Psalmirukouksessa kuuluu ajaton ilmaus ihmisen osasta. Se on ihmisen perusrukous, ikään kuin ihmisen ensimmäinen ja vielä viimeinenkin rukous: "Syvyydestä minä huudan sinua, Herra."

Tiedämme hyvin, että elämään kuuluvat omat "syvyytensä" - ja jokaisella omansa. Sellaiset syvyydet, joissa oma apu ei enää auta, eikä toistenkaan.

Näyttää siltä, että arkkitehti ja taiteilija tiesivät, että ihminen tarvitsee myös avun. Yksin ei kukaan jaksa. Siitä avautuu kirkon toinen vertauskuva. Alttariseinän lasimaalaus näyttää meille Jeesuksen, joka astuu luoksemme ja lausuu: "Minä olen teidän kanssanne joka päivä." Se on myös tuon Urpo Vainion lasimaalauksen nimi: "Minä olen teidän kanssanne joka päivä."

Omalla hiljaisella puheellaan myös kirkkosali on hoitanut kokoontuvaa seurakuntaa viiden vuosikymmenen ajan.

Vanha rukouspaikka

"Syvyyden" äärellä oltiin myös reilu 50 vuotta sitten. Olen ymmärtänyt, että vanhat kokkolalaiset muistavat vielä hyvin kylmän loppiaisaamun vuonna 1958. Voi vain kuvitella, millaisiin tunnelmiin herättiin, kun kaupungin vanha iso puukirkko oli tulessa. Silloin koettiin, että palossa olivat mukana myös "yhteisön" henkiset arvot. Menetys oli yhteinen. Tuli nieli koko kirkon. Vain joitakin yksittäisiä esineitä saatiin pelastettua sakaristosta.

Mutta ei edes tuli sammuttanut rakkautta Kristukseen. Vajaassa kolmessa vuodessa paikalle nousi kolmas Kokkolan kirkko. Tällä paikalla, jossa me nyt olemme, on siis hiljennytty ja rukoiltu yli kolmen ja puolen vuosisadan ajan. Eikö rukouspaikan historiakin julista pääsiäisen salaisuutta - kuoleman ja ylösnousemuksen salaisuutta? Vanhan sortuminen teki tilaa uudelle kirkolle, joka on saanut olla siunauksen välikappaleena jo 50 vuoden ajan.

Rakas kirkko

Olen ymmärtänyt, että tämä kirkko on monelle rakas paikka. Suosituimpia vihkikirkkoja tämä ei ole. Kaarlela on siinä ylivoimainen. Ennemminkin tämä on ollut evankeliumin äärelle kokoontuvan seurakunnan kirkko niin suomen- kuin ruotsinkielisillekin. Tämä on ollut Kristuksen evankeliumin julistamisen kirkko.

Samalla Kokkolan kirkko on ollut ehtoolliselle kokoontuvan seurakunnan kirkko, ehtoollisseurakunnan kirkko. Tämä on ollut myös rukouksen kirkko; "syvyydestä" on huudettu yhä uudestaan. Kokkolan kirkko on nuorten ja konfirmaatioiden kirkko. Tämä on ollut erilaisten kirkollisten juhlien kirkko, ja kirkkomusiikin kirkko; monin konsertein on Jumalan ylistys soinut.

Kokkolan kirkko on ollut herätysliikkeiden kirkko, ja vuosikymmenten saatossa myös hengellisten herätysten kirkko. Tämä on ollut myös niiden kirkko, jotka eivät ole löytäneet paikkaansa herätysliikkeistä. 50-vuotias Kokkolan kirkko on kokkolalaisten yhteinen kirkko.

Kaksi kirjaa

Tässä kirkossa on rohkeasti avattu ja kuunneltu - voisiko sanoa - kahta kirjaa. Yhtäältä on kuunneltu herkällä korvalla, mitä ihminen on. On kuunneltu ja sanoitettu ihmisen sielun liikkeitä ja ihmisenä olemisen lainalaisuuksia. On pyritty tunnistamaan, millaisia taakkoja ihminen sisimmässään kantaa; mitä meiltä odotetaan, mitä vaaditaan. On kyselty, millainen on se "syvyys", jossa ihminen kulloinkin elää ja joka meissä vaikuttaa.

Toisaalta on herkällä korvalla - ja välillä ehkä kovallakin korvalla - kuunneltu myös, mitä Jumalalla on ollut sanottavana Sanansa kautta, mitä Jeesus on halunnut sanoa syvyydessä elävälle. On kyselty Jumalan tahtoa muuttuvassa maailmassa ja etsitty Jumalan teitä elämän myllerryksissä ja elämän aaltojen lyödessä ylitse.

Täältä on varmasti löydetty apuakin. On aavisteltu Jumalaa; on aavisteltu, että vaikkei ihmisten ihanteita täyttäisikään, silti on tuo Daavidin valtakunta, joka nyt tulee. On Jeesus, joka hiljaa astuu heikon rinnalle ja vakuuttaa, että "minä olen teidän kanssanne joka päivä." On aavisteltu uutta jaksamista ja tulevaisuuden toivoa, vaikka hetket paineet peittäisivät näköalat.

Mutta on tämä kirkko katsellut myös ihmisten keskinäisiä kiivailujakin. On oltu eri mieltä. On puolustettu omaa käsitystä uskosta, ja on moitittu omasta mielestä vääriä käsityksiä. Rakkaus Kristukseen on saanut inhimillisiä värityksiä mukaansa.

Tärkeänä näen kristikunnan vanhan ehtoollisopetuksen. Sen mukaan me olemme yhtä Kristuksessa. Kristus meissä ja meitä yhdistävänä on paljon syvemmällä kuin meidän kykymme ymmärtää ja selittää Jumalaa.

Hiljaisen Kristuksen hiljainen kutsu

Vaarallista ei sinänsä ole, vaikka joskus möksähdetäänkin, loukkaannutaan ja vähän vihastutaan. Toki se tuntuu kipeältä. Se on kuitenkin sitä meidän yhteistä ihmisyyttämme. Myös sen kautta opimme, millaista tekoa olemme. Kun uskaltaa hyväksyä oman heikkoutensa ja itselleen vaikeat asiat, silloin samassa määrin voi ymmärtää myös toista ihmistä ja tämän heikkoutta. Samassa määrin kuin uskaltaa olla armollinen itseä kohtaan, samassa määrin voi olla armollinen myös toiselle.

Vaarallista sen sijaan on, jos jään pyörimään omaan möksähdykseeni, jos jään suuttumukseni uhriksi tai vihani vangiksi. Silloin elämä muuttuu vaikeaksi. Se väsyttää mielen ja sairastuttaa sielun ja orjuuttaa ihmisen. Silloin elämä ei ole hyvää. Toisetkin alkavat tuntua siinä pahoilta ja pelottavilta.

Tällainen umpikujainen tilanne - tai näennäisesti umpikujainen - on itse asiassa hiljainen, mutta varsin voimakas ja ravisteleva kutsu. Adventin kuningas, nöyrästi lähestyvä, itsestään meteliä pitämätön Jeesus tulee hiljaa ihmisen luokse ja kutsuu häntä seuraansa. Kutsutun ihmisen kohdalla se tarkoittaa muun muassa kutsua hiljaiseen nöyrtymiseen. Nöyrtyminen on luopumista omista ylettömistä vaatimuksista; se on luopumista itseen ja samalla toiseen kohdistuvista vaatimuksista, ja lopulta se on luopumista myös Jumalaan kohdistuvista vaatimuksista.

Niin kauan kuin ihminen vaatii, niin kauan hän kulkee kaiken ohitse, itsensä ohitse ja toisen ohitse, eikä kuule edes Jeesuksen hiljaista kutsua luokseen ja lepoon.

Pääsiäisen salaisuus

Luopuminen omista vaatimuksista voi olla pelottava asia. Siinä voi olla pelkoa ja huolta: "Mikä minua sitten kantaa, jos annan periksi, silloinhan kaikki sortuu." Mutta mikä on sortuakseen, sen on sorruttava. Se sortuu joka tapauksessa. Mutta sitä myöten avautuu uusi vaihtoehto, uusi elämä, sellainen elämä, joka itse kantaa ja jossa on tilaa itselle ja toiselle. Jeesuskin sanoo: "Joka kadottaa elämänsä, löytää sen."

Näin pääsiäisen salaisuus on totta keskellä arjen elämää. Periksi antamisen ja vanhan sortumisen myötä syntyy tilaa uudelle niin kuin tämä Kokkolan vanha rukouspaikka ja sen historia julistaa.

Adventti antaa meille rukouksen sanat: "Herra auta, Herra pelasta." Saman tekee 50-vuotias yhteinen kirkkommekin: "Syvyydestä minä huudan sinua Herra. Herra kuule minun ääneni." Ja siunattu on se valtakunta, joka tulee. Sitä ilmaisee alttariseinän lasimaalaus - Jeesus sanoo: "Minä olen teidän kanssanne joka päivä."