Kohti uudenlaista katselutapaa

Suuruudesta lapsen kaltaisuuteen

Opetuslapset ovat liikkeellä varsin inhimillisen kysymyksen kanssa. Heitä askarruttaa suuruus, suurena oleminen: kuka on suurin?

Kysymys ei liene kovin kaukaa haettu, kun kyse on ihmisistä. Opetuslasten mukana se tulee jopa Jeesuksen seuraajien joukkoon: ”Kuka on suurin taivasten valtakunnassa?” Hengellisissäkin asioissa halutaan olla suurta, tai nähdä joku suurena.

Ei varmaan ole ihmisyhteisöä, ei yhteiskunnan alueella, ei uskontojen maailmassa eikä edes kristillisen kirkonkaan sisällä, jonne suurena olemisen kysymykset eivät yltäisi meidän ihmisten mukana.

Jeesukselta kysytään suoraan, kuka on suurin taivasten valtakunnassa. Kun Jeesus vastaa, asiat menevät uuteen järjestykseen, ne jäsentyvät uudella tavalla: elämän katselutapa muuttuu. Jeesus kutsuu luokseen lapsen, asettaa hänet kaikkien ja kaiken keskelle ja alkaa puhua. Hän puhuu lapsen kaltaisuudesta.

Skandaali

Tehdäkseen asiaansa ymmärrettäväksi Jeesus alkaa puhua myös lapsen kaltaisuuden vastakohdasta, joka ei suinkaan ole jokin toinen ikävaihe. Ei siis kenenkään, ei nuoren, ei aikuisen eikä vanhuksen tarvitse muuttua lapseksi. Sen sijaan lapsen kaltaisuus on avoin jokaiselle.

Puhuessaan lapsenkaltaisuuden vastakohdasta Jeesus  nostaa esiin sellaisen asian kuin skandaali. Jeesus puhuu elämästä ”skandaalissa”. Uuden testamentin alkukieli, kreikka, käyttää tässä yhteydessä juuri tuota sanaa ”skandalon”, (suom.) ”skandaali”.

Meillä tuo sana liitetään yleensä julkiseen häpeään. On puhuttu mm. lehdistöstä, joka elää skandaaleista. Sen mukaan lööpit kirkuvat skandaaleita, ja lehti käy kaupaksi. Toisen häpeä kiinnostaa.

Jeesuksen puheessa skandaali saa kuitenkin uuden merkityksen, laajemman kuin julkisen häpeän, ja myös henkilökohtaisemman. Skandaali näet elää meissä, ja me skandaalissa. Kyse on meissä elävästä halujen maailmasta, sellaisesta haluamisesta, joka sokeuttaa ihmisen niin ettei tämä näe elämää eikä todellisuutta enää sellaisena kuin ne ovat. Omat vaatimukset, omat odotukset ja arvotukset alkavat ohjata, mitä näen ja mitä en. Silloin avoimuus elämälle muuttuu mahdottomaksi.

Tämä on se ”skandaali”, josta Jeesus puhuu. Suomeksi se kääntyy ja käännetään sanalla ”viettelys”. Jeesus käyttää kuudesti tuota sanaa tässä evankeliumin kohdassa. Jakeessa 6: ”Jos joku skandalisoi (skandalisee, johdattaa lankeemukseen, viettelee) yhdenkin näistä vähäisimmistä, jotka uskovat minuun, hänelle olisi parempi, että hänen kaulaansa pantaisiin myllynkivi ja hänet upotettaisiin meren syvyyteen.” Jakeessa 7: ”Voi tätä maailmaa ja sen skandaaleita (viettelyksiä)! Skandaaleittein (viettelysten) täytyy kyllä tulla, mutta voi sitä ihmistä, jonka kautta skandaalit (viettelykset) tulevat!” Jakeessa 8: ”Jos kätesi tai jalkasi skandalisoi (viettelee) sinut, hakkaa se poikki ja heitä pois…” Jakeessa 9: ”Jos silmäsi skandalisoi (viettelee) sinut, repäise se irti ja heitä menemään...”

Viettelysten tunnistaminen

Kirkon vanhat hengelliset opettajat, isät ja äidit, jo varhaisina vuosisatoina näkivät kovin tärkeänä, että oppisi tunnistamaan itsessä tätä viettelysten maailmaa, yllykkeiden, halujen, odotusten, vaatimusten maailmaa.

Tämä ”skandaaliminä”, ”viettelysminä” pyörii vain itsensä ympärillä. Se näkee kaiken vain omien värittyneiden silmälasiensa lävitse. Luther sanoisi, että se on sitä itseensä käpertymistä, kaiken katselua itsen kautta, kaiken näkemistä oman mielen, siis omien halujen, toiveiden ja arvostusten kautta.

Siinä on mahdoton nähdä todellisuutta sellaisena kuin se on ja yhtä lailla mahdoton kohdata sitä avoimesti. Jopa oma minuus jää ”skandaaliminän”, ”näennäisminän” kanssa tuntemattomaksi. Skandaaliminä tosin yrittää uskotella, että se on juuri se todellinen minä. Tuntemattomaksi sen kanssa jää myös toinen ihminen. Samoin Jumala, Kristus, läsnäoleva hyvyys jää tuolloin vieraaksi ja käsittämättömäksi. Turvallisuuden ja luottamuksen sijasta elämää leimaa pelko ja epävarmuus, ja kaikenlaiset kuvitellut uhkat hallitsevat sisintä. Sinne mahtuvat helposti kysely suuruudesta ja vertailu. Samalla elämän pirstoutuminen on jokapäiväistä ruokaa.

Sanan ”synti” alkukielen eli kreikan vastine on ”hamartia”, ja sen yksi alkuperäinen merkitys on ”ampua ohitse”, ”osua harhaan”. Tuossa yllykemaailmassaan – oman mielensä yllykemaailmassa – ihminen ampuu aina ohitse ja osuu aina harhaan.

Jeesuksen tie

Jeesus sanoo napakasti, miten näihin vietteleviin, harhaan johtaviin oman mielen yllykkeisiin on syytä suhtautua. Hän ilmaisee sen vertauskuvallisesti, joskin rajusti: ”Jos kätesi tai jalkasi viettelee sinua, hakkaa se poikki ja heitä pois... Jos silmäsi viettelee sinua, repäise se irti ja heitä menemään. Onhan parempi, että silmäpuolena pääset elämään, kuin että sinut molemmat silmät tallella heitetään helvetin tuleen.”

Siis kun itsessä herää jotain, mitä vain, katsele ja kuuntele, mistä siinä on kyse. Katsele itseäsi, kuuntele ja tiedosta, mitä itsessä tapahtuu. Jos olet sille sokea etkä näe sitä, se kyllä mielellään vie sinut mennessään.

Kuitenkaan ei pidä erehtyä luulemaan, että pitäisi muuttaa itseä tai muuttua niin, ettei itsessä enää olisikaan tuota viettelysten maailmaa. Se on toivoton ja mahdoton tie. ”Skandaaliminä” on ja pysyy.

Siksi Jeesuksen tie on toinen. Hän sanoo: ”Ellette käänny ja tule lasten kaltaiseksi, te ette pääse taivasten valtakuntaan. Se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa.” Siis ”käänny”, ”nöyrry”! Eikö elämä ole jatkuvaa kääntymistä? Se on jatkuvaa itsensä katselua, yhä uudestaan sen tiedostamista, mitä itsessä tapahtuu. Sen näkemistä, millaiset yllykkeet, intohimot, pakotteet itsessä heräävät. Ne voivat olla asioiden arvostuksia, mielikuvaa siitä, mikä on tavoiteltavaa ja mikä ei. Tai ne voivat olla jopa hengellisiä käsityksiä, velvoitteita tai vaatimuksia, jotka estävät näkemästä avoimesti.

Jeesuksen tie on, että tiedosta, mutta älä lähde mukaan. Älä tuomitse itseäsi, vaan jää siihen. Käänny pois viettelysten maailmasta, tiedosta ja anna olla, vaikka tuntuisi että jäisit tyhjän päällä. Elämän hyvyys, taivasten valtakunta, Kristuksen läsnäolo jo kantaa meitä, vaikka tuntuisi tyhjältä. Elämä kantaa meitä - antaa sen kantaa!

Näin ihmiselämä on jatkuvaa periksi antamista. Se on irti päästämistä ja nöyrtymistä. Jeesuksen sanalla se on vähäiseksi tulemista. Siinäkin on hauska kreikan sana: mikroon; Jeesus rohkaisee meitä mikroiksi, vähäisiksi. Mikrona ihminen on myös vapaa; ei tarvitse takertua. Silloin voi jopa kokemuksellisesti aavistella, mitä voi olla avoimuus elämälle, itselle ja toiselle, ja myös läsnä olevalle Kristukselle eli sille hyvyydelle, joka meitä kantaa. Siinä ovat mukana jo kaikki elämää kantavat aarteet, kuten armo ja rakkaus sekä anteeksianto. Kaikki, mitä elämässä tarvitaan.

Mutta aina, kun intohimot - omat vaatimukset ja odotukset - ottavat vallan, elämä kaventuu ja vapaus katoaa. Voi siinä olla se etu, että silloin kokemus opettaa, miltä tuntuu, kun myllynkivi jo puristaa kaulassa ja miltä pohjalta elämässä ei jaksa.

Lapsen kaltaisuus elämässä

Jeesus antaa ymmärtää, että lasten kaltaisuudessa, vähäisyydessä tapahtuu – voisiko sanoa – kummia. Siellä ei enää kilpaillakaan suuruudesta. Elämä itsessään paljastuu arvokkaaksi, ja se on suurta ilman kilpailua ja vertailua. Jeesus viittaa siihen sanomalla, että ”se, joka nöyrtyy tämän lapsen kaltaiseksi, on suurin taivasten valtakunnassa”. Taivasten valtakunnan suuruus on yhteistä ja jaettua lahjaa.

Siellä siis avautuu uudenlainen yhteys ihmisten välille: ”Joka ottaa luokseen yhdenkin tällaisen lapsen – eli vähäisen – se ottaa luokseen minut. Mielipiteiden – omien vaatimusten – pohjalta ei synny yhteyttä. Yhteys kumpuaa syvemmältä, sieltä ”skandaaliminämme” toiselta puolen. Yhteys on jo olemassa Jumalassa, Kristuksessa.

Ja lopulta Jeesus vie katselemaan, kuinka lapsen kaltaisuus, vähäisyys on elämää Jumalan omien kasvojen valossa. Tätä salaisuutta Jeesus ilmaisee puhumalla vähäisten enkeleistä, jotka saavat alati katsella hänen taivaallisen Isänsä kasvoja. Vähäisyys on Isän Jumalan armollisten kasvojen aavistelua. Se on meitä kantavan eheyden ja rakkauden aavistelua.