Erkki Murtomäen lähtösaarna

”Jumalan, meidän Isämme, ja Herran Jeesuksen Kristuksen armo ja rauha teille.”

Hyvä uskonnonnumero kannusti pappisuralle 

Kolmetoista vuotta sitten vietettiin entisen kouluni, Kuortaneen urheilulukion, uuden päärakennuksen vihkiäisjuhlaa. Päivä aloitettiin juhlajumalanpalveluksella, jossa sain pitää saarnan. Ennen varsinaista pääjuhlaa ehdin käväistä silloisen, nyt jo edesmenneen, kirkkoherran kotona. Keskustelimme monista asioista ja myös siitä, miten meistä on tullut pappeja. Sanoin, että se ehkä johtuu kohdallani myös huonosta omastatunnosta sen johdosta, että sain koulussa ilman ansiota kympin uskonnosta.

Meillä kummallakin oli ollut sama uskonnonopettaja. Ystäväni vastasikin tähän: ”Niin minäkin sain. Minä menin vielä valittamaan opettajalle asiasta." Opettaja oli vastannut ainoastaan: ”Kuules, ensinnäkin sun isäs on mun hyvä kaveri ja toiseksi, kyllä sinä oot ainakin kahreksan erestä osannutkin."

Jonkin verran tämä uskonnonnumero on askarruttanut mieltäni. Vasta viisi vuotta sitten kuulin, että Etelä-Pohjanmaalla on ollut menneinä aikoina tällainen tapa rohkaista lähtemään pappisuralle.

Toki taustallani on muitakin asioita. Niitä ovat kodin perintö ja se lämminhenkinen kristillisyys, josta pääsin osalliseksi niin pyhäkoulussa, seurakunnan kerhossa kuin koulussakin.

Kotikyläni sijaitsi kaukana Lapuan keskustasta. Tästä johtuen kävin oppikoulun Kuortaneella, naapuripitäjässä, sukulaisten luona asuen. Siellä seurakuntaelämä keskittyi erityisesti jumalanpalvelusten ympärille. Tätä täydensi koulun ja paikkakunnan elämänmyönteinen kristillisyys sekä rakkaus kotiseurakuntaa kohtaan. Tuohon aikaan arvomaailma oli toki muutenkin selkeä ja kristillisen perinteen läpäisemää.

Perusnäkemykset uskonnonopettajalta 

Edellä kuvaamani uskonnonopettaja oli varsin määrätietoinen. Rippipappina hän vaati kristinopin osaamista ulkoa. Uskonnonopettajana hän kuvasi Raamattua koskevia kysymyksiä niin taitavasti, että ne tiedot riittävät minulle perusnäkemyksiksi vielä tänäänkin. Luomiskertomuksesta hän sanoi, että se on taaksepäin suuntautuvaa profetiaa, jossa meille on ilmoitettu kaikki oleelliset Jumala-suhdetta, suhdetta toisiin ihmisiin ja suhdetta luomakuntaa kohtaan koskevat asiat. Meillä ihmisillä on täällä maailmassa tilanhoitajan vastuu Luojaamme kohtaan. Syntiinlankeemuskin on todellisuutta. Synnin tunnustaminen todelliseksi säästäisi tämän maailman monilta harhaluuloilta ja virhelaskelmilta.

Tällainen on ollut lyhyesti sanottuna se tausta, jonka pohjalta olen lähtenyt opiskelemaan teologiaa. En ole tehnyt koskaan mitään erityisiä määrätietoisia suunnitelmia urani suhteen. Itse asiassa kaikki elämäni tärkeät asiat ovat avautuneet helposti ja luontevasti. Ehkä tässä kohdin on syytä puhua johdatuksestakin.

Kiitos tuesta työvuosien aikana

Nyt olemme tilanteessa, jolloin neljäkymmentä vuotta sitten alkanut työurani on päättymässä. Työhuonetta siivotessa, niin työpaikalla kuin kotonakin, olen käynyt samalla läpi virkavuosiin liittyneitä papereita. Monet asiat ovat palautuneet mieleen useidenkin vuosien takaa. Niitä on voinut arvioida koko työuran valossa.

Olen kiitollinen, että olen jaksanut työssäni tähän ikään asti. Olen kiitollinen niille työtovereille, luottamushenkilöille ja seurakuntalaisille, jotka ovat tukeneet vaikeina aikoina. Esirukoilijoitakin on riittänyt maan hiljaisia myöten.

Kirkkoherran työ isossa seurakunnassa ei ole nykyaikana mitään helppoa. Toisaalta olen saanut kolmenkymmenen vuoden aikana viettää perheeni kanssa Kokkolassa rikasta ja ainutlaatuista elämää. Puitteet ovat täällä monin tavoin erinomaiset. Seurakunnalla on hyvät yhteydet kaupunkiin, koulumaailmaan, hoitolaitoksiin ja eri järjestöihin.

Meillä on myös ainutlaatuisen hyvät toimitilat, joita muualta tulleet eivät voi muuta kuin ihmetellä.

Seurakuntatyö tavoittaa kaikenikäisiä. Erityisenä ilon aiheena on ollut viime vuosina nuoriso- ja rippikoulutyön myönteinen kasvu. Myös monia erityistyömuotoja on voitu kehittää seurakuntayhtymän sisällä.

Elämänmyönteisyys ja usko ovat vahva pari

Itselleni, lapsuuttani ja nuoruuttani ajatellen, seurakunnan työmuodot ovat olleet aikanaan erittäin tärkeitä. Toinen tähän rinnastettava asia on se, että minulla on ollut koulussa selkeästi kristilliseen arvomaailmaan sitoutuneita opettajia. He elivät nuorten rinnalla vakaumustaan todeksi. Elämänmyönteinen asenne yhdistyi heissä kristilliseen uskoon.

Näin me tulemmekin lähelle tämänpäiväistä evankeliumin sanomaa. Vapahtajamme Jeesus Kristus asettuu siinä lakihenkisen moralismin yläpuolelle parantaessaan sapattina vesipöhöä sairastaneen miehen. Tuota sairautta pidettiin siihen aikaan, tosin erheellisesti, seurauksena epäsiveellisestä elämästä.

Jumalan laki ei voi olla Jeesuksen mukaan ristiriidassa inhimillisyyden vaatimusten kanssa. Viikonlopun vietossakin on kohdallamme kysymys siitä, mikä meille on hyväksi. Virkistäytyminen on sitä, seurakunnan toimintaan osallistuminen on sitä. Viikonlopun vietto ei saisi kuitenkaan olla sellaista pakoa arjen ja työn todellisuudesta, joka vain lisää ongelmien määrää.

Ei elävä kristillisyys ole mitään oopiumia kansalle. Sitä on sitä vastoin sellainen väärä elämäntapa, joka uhkaa kasvavassa määrin eri ikäluokkien elämää.

Jumala-suhde ykköstilalle

Kaiken aineellisen hyvinvoinnin keskelläkin ihmiset ovat usein onnettomia. Raamatun valossa elämän keskeinen sisältö löytyy Jumala-suhteen kuntoon saamisesta.

Vanhan Kristinoppimme mukaan ”Jumala on luonut ihmisen elämään hänen yhteydessään. Sen tähden ihmissydän saa rauhan vain Jumalassa. Jumalan ja Vapahtajamme Jeesuksen Kristuksen tunteminen ja Jumalan lapseksi pääseminen on elämämme kallein asia”.

Kristityn elämän peruslähtökohta on Kristuksen sovintotyö. Syntimme on sovitettu, pelastus on lahjaa. Tämä uskolla omistettu pelastustyö johtaa meitä jokapäiväiseen kilvoitteluun.

Kasteen lahjasta kirjoittaessaan Martti Luther opettaa: ”Se merkitsee, että meissä oleva vanha ihminen on jokapäiväisessä katumuksessa ja parannuksessa upotettava ja että sen on kuoltava kaikkine synteineen ja pahoine himoineen, ja että sen sijaan on joka päivä tultava esiin ja noustava ylös uuden ihmisen, joka elää vanhurskaudessa ja puhtaudessa iankaikkisen Jumalan edessä.”

Aikamme korostaa yksilöllisyyttä ja omien etujen ajamista. Seuraavat pari vuotta eläkepäivistäni täyttää vapaaehtoistoiminta järjestössä, jonka tunnus on ”palvelumieli itsekkyyden edelle”. Taustalla on Jeesuksen rakkauden kaksoiskäskyn loppuosa.

Kristuksen uhrautuva palvelumieli toi maailmalle pelastuksen ja vapautuksen synneistä. Myös meidän tulee olla Lutherin mukaan palvelumielellä ”Kristuksena” toinen toisillemme.

Evankeliumikertomuksessa lainopettaja ja fariseukset osoittivat laskelmoivaa ja vikoilevaa mieltä. Kaikki tällainen olkoon meistä Jeesuksen seuraajista elämässämme kaukana.

Rakastakaamme seurakuntaamme 

Meillä on seurakunnassa monia herätysliikkeitä ja erilaisia ryhmittymiä. Toiset ovat toiminnassa enemmän mukana ja toiset vähemmän. Kuitenkin me kaikki taustoistamme huolimatta saamme yhdessä rakentaa ennakkoluulottomasti ja tasavertaisina seurakuntaamme.

Ollessamme yhdessä lähellä Kristusta olemme samalla myös lähellä toisiamme. Kilvoitelkaamme, että voisimme olla anteeksiantamuksen hengessä avoimia toisillemme. Meidän tulee nähdä Jumalan mahdollisuudet jokaisen ihmisen kohdalla.

Rakastakaamme seurakuntaamme ja muistakaamme apostoli Paavalin neuvoa efesolaiskirjeen neljännen luvun alusta: ”Minä,….kehotan teitä siis elämään saamanne kutsun arvoisesti, aina nöyrinä, lempeinä ja kärsivällisinä. Auttakoon rakkaus teitä tulemaan toimeen keskenänne. Pyrkikää rauhan sitein säilyttämään Hengen luoma ykseys.”