Ihme

Ihme

Tänä päivänä, jos te kuulette hänen äänensä, älkää paaduttako sydämiänne (Hebr. 3:7,8)

Kirjoitan tämän sinulle ystäväni, joka olet jossain elämäsi vaiheessa tullut tietämään Jumalasta tai tuntemaan Hänen suuruutensa. Ehkä äitisi opetti sinut rukoilemaan tai kuulit lapsena pyhäkoulussa kerrottavan Jeesuksesta. Ehkä nuoruuteesi liittyi herkkä kausi, jolloin tunsit ikäänkuin olevasi lähellä Jumalaa. Mutta sitten etäännyit, maailma tempasi sinut mukaansa, ainaisessa kiireessä ja kilpailussa unohtui Jumala pitkiksi ajoiksi.

Luulen tuntevani sinut, sillä tuo asetelma on minulle tuttu omasta elämästäni.

Kuten useimmat ihmiset uskoin Jumalan olemassaoloon. Uskoin Hänen luoneen maailman ja kaikki elolliset olennot. Pelkästään luontoa tarkkailemalla tulin aikuisena vakuuttuneeksi siitä, ettei niin hienon hieno systeemi voi olla sattumalta syntynyt. Luonto kertoi ainakin minulle luojansa viisaudesta ja suuruudesta.

Mikä osa tällä Luojalla oli omassa elämästäni, mikä oli suhteeni Jumalaan?

Hädän hetkellä rukoilin Jumalalta apua, lienen joskus kiittänytkin kun selvisin hädästä. Elämäni "suurten asioiden" (kuten esim. avioliitto ja lasten syntymä) edessä pyysin Jumalalta siunausta luultavasti siksi, että pelkäsin riskejä. Hän oli hätävarana silloin, kun omat mahdollisuudet tuntuivat epävarmoilta. Mutta hyvinä päivinä Jumala unohtui. "Hyvää tuuria" kiittelin usein, en ymmärtänyt sitä Jumalan siunaukseksi.

Mitä minulle sitten tapahtui, mihin kirjeelläni pyrin. Pyrin kertomaan sinulle, että elämässäni tapahtui ihme. Koska luulen tuntevani sinut, arvaan, että viimeistään tässä vaiheessa mielenkiintosi lopahtaa. Sadut eivät kiinnosta sinua.

Mutta vastaapa yhteen kysymykseen: Oletko joskus rauhaton tietämättä miksi, kaipaatko tietämättä mitä?

Kysyn tätä siksi, että vielä vuosi sitten olin itse sillä paikalla. Ulkonaisesti kaikki oli hyvin, mutta puuttuiko minulta kuitenkin jotakin. Ajatukset kiersivät samaa rataa ja tunsin selittämätöntä ahdistuneisuutta ja rauhattomuutta. Mitä seuraa tämän elämän päätyttyä, mitä on tuolla puolen rajan, joka meidän jokaisen on kerran ylitettävä? Minkälainen tulee olemaan se maailma, jossa omat lapseni joutuvat elämään elämänsä? Miksi saavutetut tavoitteet eivät suo odotettua tyydytystä, miksi tämän saatuani haluan jo tuota? Miksi tunnelmaa pitää hakemalla hakea ja juuri kun luulee sen löytäneensä se haihtuu olemattomiin ja tyhjyys jää jäljelle? Siinä kysymyksiä vailla vastausta. Ulkonaisesta tyyneydestä huolimatta minulta puuttui sisäinen rauha.

Vasta nyt kun olen sen rauhan löytänyt, ymmärrän, mitä vailla elin.

Eikö sitä voi kutsua ihmeeksi, kun sokea saa näkönsä, eksynyt löytää tien ja hukkuva pelastuu. Tämä ihme tapahtui minun kohdallani. Toivoisin osaavani kertoa tästä elämäni ihmeestä yksinkertaisesti ja koruttomasti, vaikka se onkin suurinta, mitä minulle on koskaan tapahtunut. Syy miksi siitä kerron on se, että haluaisin juuri sinun saavan tietää, että rauhattomuuden tilalle voi saada rauhan, epävarmuuteen varmuuden. Jos sinä tänä päivänä tunnet salaista kaipausta Jumalan yhteyteen, sen Jumalan, jonka uskot olevan, niin älä paaduta sydäntäsi, älä työnnä ajatuksia pois, älä viivytä ratkaisuani.

Onko ihmispelko ehkä yhtenä esteenä ratkaisullesi? Mietitkö mitä ihmiset ajattelisivat, mitä sukulaiset ja ystävät sanoisivat, miten perhe suhtautuisi jos yht'äkkiä muuttuisit. Tuttuja ajatuksia oman ratkaisuni vaiheilta.

Miten helppo onkaan mennä lauman mukana, toimia samoin kuin kaikki muutkin. Mutta poikkeaminen massasta, leimautuminen pelottaa. Muistan laskeskelleeni myös mistä kaikesta joutuisin luopumaan jos valitsisin "kaidan tien". Maailma oli rakas minulle ja kuva uskovan elämästä jotensakin ankea ja iloton. Vaikka tunsin kutsun, en olisi halunnut luopua "vapaudestani" vielä, siirsin ratkaisua tuonnemmaksi. Mutta olinko vapaa? Enkö pikemminkin ollut orja, ihmisten orja, maailman orja.

Käytin edellä ihmeestä kertoessani kolmea kulunutta vartausta, näön saamista, tien löytämistä ja hukkuvan pelastumista. Näön saaminen merkitsi minun kohdallani sitä, että silmäni aukenivat huomaamaan, että minulta puuttui elävä usko. Jäin sanattomaksi, kun omat lapseni esittivät kysymyksiä, jotka koskivat uskontoa ja omaa suhdettani Jumalaan. Huomasin, mikä tapakristitty ja fariseus olin, olinhan itse kertonut heille Jumalasta ja opettanut heitä rukoilemaan. Lakkasin pettämästä itseäni ja pakoilemasta Jumalaa. En voinut olla kadehtimatta sitä rauhaa ja iloa, jonka uskoon tulleet ystävät olivat löytäneet.

Tunnustin nöyrästi Jumalalle, että kaipasin hänen yhteyteensä. Se oli vain huokaus, jota en osannut edes sanoiksi pukea. Mutta Hän, joka näkee sydämeen, kuuli huokaukseni ja otti asiat hoitoonsa. Myöhemmin olen saanut ymmärtää, että tässä oli se elämäni tienhaara, jossa oli itse tehtävä valinta. Minun valintani oli vain nöyrä ja heikko huokaus Jumalan puoleen.

Tien löytäminen taas merkitsi Jeesuksen löytämistä, Hän yksin on tie, totuus ja elämä. Mistä ja miten sitten löysin Hänet? Raamatusta, joka on elävän Jumalan sana.

Kun menin mieheni kanssa viime talvena ensimmäisen kerran mukaan raamattupiiriin, oli raamattu meille molemmille outo kirja. Tiesin sen koostuvan vanhasta ja uudesta testamentista, mutta en paljoa muuta. Minut oli opetettu epämääräisellä tavalla kunnioittamaan raamattua, ei lukemaan sitä. Kuitenkin tästä kirjasta löytyivät vähitellen ne puuttuvat vastaukset kaikkiin elämäni ahdistaviin kysymyksiin. Jeesus itse sanoo: Matt. 18: 20 Missä kaksi tahi kolme on kokoontunut minun nimeeni, siinä minä olen heidän keskellänsä. Saimme todella kokea Jumalan Pyhän Hengen läsnäoloa raamattupiirissä, johon ensin niin arkaillen menimme. Sana tuli eläväksi sanaksi, joka puhutteli juuri meitä, — nuhteli ja lohdutti. Se oli rakastavan isän puhetta lapsilleen.

Kun eksynyt löytää ensimmäisen tienviitan, lähtee hän innoissaan juosten taittamaan taivalta. Alussa piti raamattua tutkia tuntikaupalla ja yömyöhään, mutta vähitellen huomasi, että se on lähde, jota ei voi koskaan ammentaa tyhjäksi ja kuiviin. Vähitellen oppi asettamaan sen oikeaan suhteeseen, matkaevääksi, josta Herra antaa kullekin päivälle tarvittavan sanan. Tärkeämpää kuin sen määrätön ahmiminen on rukous, että Herra kirkastaisi kulloinkin luetun sanan.

Paitsi raamattupiiriin löysimme tien myös seurakunnan yhteyteen, seurakunnan, jonka jäseniä olemme aina olleet, mutta joka oli jäänyt meille perin vieraaksi. Kuitenkin sen kirkoissa julistetaan monta kertaa viikossa Jumalan sanaa ja veisataan ylistystä Herralle urkujen säestyksellä. Siellä tarjotaan myös armon sakramentti sitä tarvitseville. Kuinka paljon tänä päivänä onkaan työtä tekeviä ja raskautettuja kun kuuntelee ihmisten puheita, mutta mistä sitä lepoa haetaan. Kuitenkin Jeesus sanoo: (Matt. 11:28) Tulkaa minun tyköni kaikki työtätekeväiset ja raskautetut, niin minä annan teille levon. Seurakunta on se koti, jossa Herra hoitaa meitä sanallaan ja sakramenteillaan. Siellä saa kokea uskovien yhteyttä, joka on tukena tiellä. Yksinäinen vaeltaja väsyy helposti.

Hukkuvan pelastuminen merkitsi evankeliumin armosanoman omistamista omalle kohdalleni. (Joh. 3:16) Sillä niin on Jumala maailmaa rakastanut, että hän antoi ainokaisen poikansa, ettei yksikään, joka häneen uskoo hukkuisi, vaan hänellä olisi iankaikkinen elämä.

Tämä oli se ilosanoma, jonka myötä löysin myös sisäisen rauhan. Sain ymmärtää, että Jumala rakkaudessaan antoi poikansa kuolla ristillä juuri minun syntieni sovitukseksi ja Hänen nimessään ja veressään minäkin saan uskoa syntini anteeksi ja periä iankaikkisen elämän. Armosta sen saan, sillä ei uskoon tuleminen merkitse sitä, että sillä ansaitsisin iankaikkisen elämän. Olen edelleen syntinen ihminen, joka päivä rikon ajatuksilla, sanoilla ja töillä Jumalaa vastaan ja jos Hän tuomitsisi minut ansioitteni mukaan, olisi osani iankaikkinen kadotus. Mutta Hänen armonsa määrä on mittaamaton ja se on tarjolla jokaiselle ihmiselle. Meiltä itseltämme odotetaan edellä mainitun raamatun tekstin mukaan vain uskoa Jeesukseen. Usko on abstraktinen käsite, mitä se on. Jos uskomme johonkin asiaan, olemme yleensä valmiit kertomaan siitä muillekin, vakuuttamaan, että näin on. Joskus Herra panee uskomme koetukselle. Minun uskoani koetellaan juuri nyt.

Nyt olen kertonut elämäni ihmeen. Haluan vielä lisätä, että sama ihme kohtasi myös puolisoani, joskin hiukan eri tavalla ja eri aikaan. Uskoon ei tulla minkään kaavan mukaan. Herra kutsuu jokaista parhaaksi katsomallaan tavalla ja ajalla. Meidän perheemme kohdalla kutsu oli lempeä, jonkun kohdalla Hän käyttää hyvinkin kovia otteita. Kaikkien kohdalla on kuitenkin yhteistä se, että valinta on tehtävä itse. Armo on tarjolla kaikille, jotka ottavat sen vastaan. Kukaan ei tiedä päiviensä lukua, kenties jo huomenna on jonkun kohdalla matkan pää ja armonaika loppuu. Kunpa ymmärtäisimme Jumalan kutsun emmekä antaisi etsikkoaikamme mennä ohi.

Vaikka uskovan elämä on jokapäiväistä kilvoitusta, ei se suinkaan ole ankeaa ja ilotonta, päinvastoin. Ankeaa on sellainen elämä, jossa ei ole toivoa, mutta uskovalla on Jeesuksen kautta toivo iankaikkisesta elämästä. Meillä on myös lupaus siitä, että pääsemme perille, sillä sekään ei ole omien voimiemme varassa. Jeesus itse sanoo: (Joh. 6:39) Sillä minun isäni tahto on se, että minä kaikista niistä, jotka hän on minulle antanut, en kadota yhtäkään, vaan herätän heidät viimeisenä päivänä.

Useimmat ihmiset huolehtivat siitä, että erilaiset ajalliset vakuutukset ovat kunnossa. Ne suovat turvallisuuden tunteen täällä ajassa. Mutta vakuutukset raukeavat ihmisen kuollessa. Suurinkaan vakuutus tai perintö ei riitä lunastamaan paikkaa iankaikkiseen elämään. Kuitenkin, miten mielettömän lyhyt aika pitkäkin elämä on verrattuna ikuisuuteen.

Mihin olemme matkalla? Raamatun mukaan on vain kaksi tietä. Jeesus sanoo: (Matt. 7:13-14) Menkää ahtaasta portista sisälle, sillä se portti on avara ja tie lavea, joka vie kadotukseen ja monta on, jotka siitä sisälle menevät. Mutta se portti on ahdas ja tie kaita, joka vie elämään, ja harvat ovat ne jotka sen löytävät. Kumman tien sinä valitset?

Alli Ahola

 
Alli Ahola
sihteeri